Kävimme tänään läpi itsenäisiä töitä, jotka osoittautuivat loistavaksi tavaksi paitsi opetella kuuntelemisen ja esiintymisen taitoja sekä kuvien havainnointia ja analysointia, myös tutustua muihin ryhmäläisiin. Oli siis vuorossa omien tärkeiden kuvien analysointi yhteisesti.
Minua huolestutti tunnille mennessäni, sillä olin omaan sitkeään (tai laiskaan, mutta opiskelijajärjestöjen suosittelemaan) tapaani laskenut työtuntini. Aikaa oli annettu kahdeksan tuntia, enkä minä enää aio tehdä ylitöitä yliopistossa, ellen sitten varmasti tiedä, että vielä mummonakin muistelen jotakin tekelettäni erityisellä lämmöllä. Silloin tunneilla ja työmäärällä ei ole väliä. Nyt olin kuitenkin saanut aikaiseksi ihan hienon PowerPoint-esityksen oman elämäni kuvista, mutta minusta se tuntui jotenkin riittämättömältä. Suoraan sanottuna pelkäsin mokaavani täydellisesti.
Helpotukseni oli suuri, kun huomasin, kuinka erilaisia kaikkien teokset olivat. Omani sopi joukkoon sittenkin! Ei se ollut samanlainen kuin muilla, mutta aivan sopiva ja oikeanlainen.
Oli hienoa kuulla kaikkien muiden analyyseja omista kuvistaan, sillä kaikki olivat päätyneet analyyseissaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Tuntuukin siltä, että nyt tiedämme toisistamme jo niin paljon, että voin kutsua muita ystäviksi, tai ainakin kavereiksi, hyvällä omallatunnolla. Samoin oli jotenkin helpottavaa päästä kertomaan muille, millainen ihminen minä olen, ja mitä esimerkiksi Roope Ankan kuvan valinta yhdeksi tärkeistä kuvistani kertoo minusta.
On häkellyttävää, kuinka moni asia elämässäni voi kietoutua vain yhteen kuvaan, jota luulin vain kivan näköiseksi, mutta muuten merkityksettömäksi. Kaikki liittyykin kaikkeen, kuten toinen ryhmäläiseni asian hyvin ilmaisi. Vähän niin kuin vaikkapa kehityspsykologiassa tai matematiikan oppimisessa. (Ei haittaa, vaikka äskeinen menisi yli hilseen. Yritän palata omista opettajuus-sfääreistäni takaisin maanpinnalle vielä ennen tekstin loppua.)
Esiintymistilanteessa jännitti. Minua jännittää jostain syystä aina kun esiinnyn omanikäisilleni ihmisille, vaikka lapsille esiintyessäni pystyn olemaan rennosti oma itseni ja nauttimaan olostani. Ehkä juuri jännityksen takia minua harmitti, ettei kukaan kysynyt minulta mitään tarkentavaa tai muuten kommentoinut elämäkertaani esityksen jälkeen, vaikka kaikkia muita kommentoitiin. Asiaa sulateltuani olen kuitenkin löytänyt sisäisen rauhan sen suhteen: olimme kaikki jo kuuntelemisesta uupuneita, ja taisin olla melko tyhjentävä esityksessäni. En minä itsekään olisi kuulijana varmasti keksinyt kommentoitavaa. Täytyy piilottaa tämäkin kokemus sinne muistin perukoille, jossa ovat tallessa kaikki esiintymistilanteen kommentointiin liittyvät opit, joita olen koulutuksessani saanut. Eli päivän opetus: Keksi aina kannustava kommentti.
Jäin innolla odottamaan seuraavaa Muodosta tulkintaan -kertaa. Aiheena on silloin liike, ja opettaja vihjaisi, että meidän pitäisi ihan itse liikkua, jopa mahdollisesti ulkona rakennuksesta. Miten se kaikki liittyy kuvataiteeseen, se selviää ensi keskiviikkona. Jännittävää!
Sain tänään väkerrettyä perspektiivityön loppuun, mutta jännitettyäni esitelmääni niin paljon unohdin ottaa kuvan valmiista työstä. Yritän muistaa lisätä senkin tänne mahdollisimman pian, jotta saan eron ensimmäisen version ja valmiin työn välillä näkyviin.
Bisoux bisoux,
Veera
PS. Vietin tänään mahdottoman ihanan illan marttaystävieni kanssa kahvilassa villasukkaa kutoen. On ihanaa, kun on paljon erilaisia ystäviä, joiden kanssa kehitellä ideoita ja ihmetellä maailman menoa. Tänään oli vuorossa Turun Kirjakahvila, joka osoittautui sympaattiseksi ja hintatasoltaan hyvin opiskelijaystävälliseksi paikaksi. Tuli hyvä olo, kun sai syödä ja juoda herkkuja, jotka olivat linjassa kestävän kehityksen kanssa. Ainoa miinus oli Brinkkalan sisäpihaa vartioiva omituinen mieshenkilö, joka toimi kovaan ääneen parkkipoliisina niille, jotka eivät huomanneet pienenpientä polkupyörät kieltävää merkkiä sisäpihan portilla.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
tiistai 25. syyskuuta 2012
Perspektiivi jatkuu
En saanut työtä ihan valmiiksi asti, vaikka olisi pitänyt. Hiukan huopakynää vielä, niin sitten se on valmis - en vain viitsinyt märkää työtä ruveta tussaamaan...
Arviointi suoritettiin niin, että yksi meistä suurista taiteilijoista sai mennä luokan eteen (eli käytännön syistä sivuun) ja opettajan kysymysten pohjalta kertoa työstään. Kysymykset koskivat esimerkiksi sitä, oliko tekijä tyytyväinen välinevalintaansa ja perspektiivin onnistumiseen. Lisäksi taiteilijan piti vielä osoittaa valmiista työstään, missä siinä olivat yhden, kahden ja missä kolmen pakopisteen perspektiivein toteutetut kohdat.
Haluaisin harjaantua tässä perspektiivijutussa, mutta tässä oli nyt hyvä alkusysäys moniulotteisuuden hahmottamiseen. Kaikesta tästä huolimatta olisin itse varannut näin moninaisen ja haastavan työn tekemiseen ainakin kymmenen tuntia. Seitsämän oli tällä kertaa auttamattomasti liian vähän.
Ranskan opintoni etenivät eilen Disneyn Mulan-elokuvan muodossa. On se hauska, ja Comme un Homme saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää... Jos osaisin, tekisin itselleni Mulanista ja parista muusta Disneyn klassikosta sellaisen tekstitetyn version, joka olisi nimeltään suurin piirtein "ranska kuulovammaisille". Ei menisi niin monta hienoa sanontaa ohi. Ehkä tässä jossain kotitentin, kandin ja keskeneräisten kuvistöiden välissä ryhdyn puuhaamaan sitä!
Bisoux bisoux,
Veera
 |
| On se vähän epäselvä sekamelska (vielä). |
Arviointi suoritettiin niin, että yksi meistä suurista taiteilijoista sai mennä luokan eteen (eli käytännön syistä sivuun) ja opettajan kysymysten pohjalta kertoa työstään. Kysymykset koskivat esimerkiksi sitä, oliko tekijä tyytyväinen välinevalintaansa ja perspektiivin onnistumiseen. Lisäksi taiteilijan piti vielä osoittaa valmiista työstään, missä siinä olivat yhden, kahden ja missä kolmen pakopisteen perspektiivein toteutetut kohdat.
Haluaisin harjaantua tässä perspektiivijutussa, mutta tässä oli nyt hyvä alkusysäys moniulotteisuuden hahmottamiseen. Kaikesta tästä huolimatta olisin itse varannut näin moninaisen ja haastavan työn tekemiseen ainakin kymmenen tuntia. Seitsämän oli tällä kertaa auttamattomasti liian vähän.
Ranskan opintoni etenivät eilen Disneyn Mulan-elokuvan muodossa. On se hauska, ja Comme un Homme saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää... Jos osaisin, tekisin itselleni Mulanista ja parista muusta Disneyn klassikosta sellaisen tekstitetyn version, joka olisi nimeltään suurin piirtein "ranska kuulovammaisille". Ei menisi niin monta hienoa sanontaa ohi. Ehkä tässä jossain kotitentin, kandin ja keskeneräisten kuvistöiden välissä ryhdyn puuhaamaan sitä!
Bisoux bisoux,
Veera
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Ensimmäinen tukos
Kalenterini ei ole meinannut tällä viikolla riittää alkuunkaan, vaikka olenkin yrittänyt tehdä kaiken mahdollisen etukäteen. Olen nyt virallisesti päässyt lukukauden ensimmäiseen tehtäväsumaan eli kasaumaan eli tukokseen.
Kotitentti on sen verran aloitettu, että olen selannut läpi puolet toisesta tenttikirjasta. Toiseen en ihan heti pääsekään käsiksi, sillä sitä ei ole yliopistolla kuin muutama kappale, ja ne kaikki ovat tietysti varauksessa. Eiköhän tästä tentistä silti jotenkin selvitä, ja enköhän saa jopa sivutarkat viittauksetkin aikaiseksi. Olen aika hyvä lukemaan tenttikirjoja lyhyessä ajassa, jos tarve vaatii. Toisaalta, haluaisin kyllä tutustua kunnolla juuri siihen kirjaan, jota en saa nyt käsiini. Ehkä saan sen lainattua pitemmäksi aikaa tenttimisen jälkeen.
Keskiviikkona abstrahointityö valmistui, ja olo oli helpottunut. Olin oikeastaan melko tyytyväinen työn viimeisteltyyn lopputulokseen, siitä tuli lopulta juuri niin symbolinen kuin halusinkin.
Työstä tehtiin myös syntaktinen kuva-analyysi. Se olisi pitänyt tehdä sekä uudesta että alkuperäisestä kuvasta vierekkäin, mutta minä en ollut saanut alun perinkään tulostettua omaa alkuperäistäni, ja nyt tulostuskone oli jälleen varattu. Niinpä koko analyysin
perusidea jäi minulta ymmärtämättä, ja minun on pakko selvittää se
kirjallisuudesta. Oli kyllä ihan hauskaa etsiä polttopisteitä ja muita
kuvan rakenteita vain yhdestäkin työstä, mutta miten tämä mahtoi auttaa
opettajuudessani, sitä en osaa sanoa...
Kyllä tästäkin vielä jotakin tulee. Työ jäi jälleen puolitiehen, mutta ensi kerralla pitäisi saada myös värit siihen. Ainakin pullopeitevärejä on varmaan pakko käyttää kumitusjälkiä peittämään... Huh huh. Oli antoisa, mutta myös vaativa opetuskerta. Olisin toivonut tällaista opetusta enemmän jo alakoulussa, viimeistään lukiossa, mutta eeei...
Maanantaina jatkuu. Menen jo ennen tuntia yliopistolle, jotta ehdin luonnostella kirjaston kierreportaat ja ehkä myös siirtää luonnosteluni osaksi lopullista työtä. Tarvitsen kaiken kaksi jäljellä olevaa oppitunnillista kuvan värittämiseen. (Minua ei todellakaan ole tehty vain seitsämän tunnin käyttäjäksi, mutta ehkä minusta jalostuu sellainen vielä tämän koulutuksen myötä!)
Bisoux bisoux,
Veera
PS. ranskan opinnot ovat yliopistolla kauhean hitaita, ja lisäksi olen lusmuillut itsenäisen työn kanssa. Ensi viikolla en siis mene kontaktiopetukseen, vaan opiskelen DRAAMAA sen sijaan, ja tietysti yritän oppia jotakin myös ranskan kieliopista. Ehkä teen sen katsomalla Disney-elokuvia ranskaksi.
Kotitentti on sen verran aloitettu, että olen selannut läpi puolet toisesta tenttikirjasta. Toiseen en ihan heti pääsekään käsiksi, sillä sitä ei ole yliopistolla kuin muutama kappale, ja ne kaikki ovat tietysti varauksessa. Eiköhän tästä tentistä silti jotenkin selvitä, ja enköhän saa jopa sivutarkat viittauksetkin aikaiseksi. Olen aika hyvä lukemaan tenttikirjoja lyhyessä ajassa, jos tarve vaatii. Toisaalta, haluaisin kyllä tutustua kunnolla juuri siihen kirjaan, jota en saa nyt käsiini. Ehkä saan sen lainattua pitemmäksi aikaa tenttimisen jälkeen.
Keskiviikkona abstrahointityö valmistui, ja olo oli helpottunut. Olin oikeastaan melko tyytyväinen työn viimeisteltyyn lopputulokseen, siitä tuli lopulta juuri niin symbolinen kuin halusinkin.
 |
| Copyright Veera 2012, älä siis kopioi! |
Työstä tehtiin myös syntaktinen kuva-analyysi. Se olisi pitänyt tehdä sekä uudesta että alkuperäisestä kuvasta vierekkäin, mutta minä en ollut saanut alun perinkään tulostettua omaa alkuperäistäni, ja nyt tulostuskone oli jälleen varattu. Niinpä koko analyysin
perusidea jäi minulta ymmärtämättä, ja minun on pakko selvittää se
kirjallisuudesta. Oli kyllä ihan hauskaa etsiä polttopisteitä ja muita
kuvan rakenteita vain yhdestäkin työstä, mutta miten tämä mahtoi auttaa
opettajuudessani, sitä en osaa sanoa...
Kerron sitten, kun olen taklannut tämän ongelman takaapäin ja ymmärtänyt syntaktisen kuva-analyysin pohjimmaisen tarkoituksen.
Ja tietysti, juuri kun huokaisin helpotuksesta ja tunsin itseni hetken aikaa ihan kelpo taiteilijaksi, eteemme läväytettiin moniste "Taiteen tuottamisen tasot". Alin taso oli pastissi, joka oli toisen teoksen tarkkaa kopioimista. Siihen en sentään ollut syyllistynyt. Ylin taso oli palimpsesti (en tiedä vielä, kuka outo ihminen on keksinyt sanan, mutta aion selvittää senkin vielä joskus), joka tutkisi alkuperäisteosta aivan uusien muotojen kautta. Ja välissä oli taso parafraasi, joka ei irtautunut kokonaan alkuperäisestä, muttei myöskään ollut tarkkaa kopiointia.
Mikä alemmuuden tunne! Oli ilmiselvää, että työni ei ollut täydellisen irtaantunut saman hahmon esittämisestä kuin alkuperäinen teos, ja olin siis päässyt vain keskimmäiselle portaalle, vaikka tavoite olikin ylin porras! Kyllä minä vähän aikaa halusin vain vajota maan alle, varsinkin, kun olin kehdannut olla tyytyväinen tuotokseeni.
Sitten mietin asiaa uudestaan. Mitä siitä, jos en tehnyt tällä kertaa palimpsestiä. Enhän minä halunnut edes tehdä sellaista, eikä tehtävänanto sitä vaatinut. Summa summarum, olen edelleen tyytyväinen teokseeni, jossa tutkin kuvan todellisuutta juuri siltä kannalta, jolta halusin.
Ja tietysti, juuri kun huokaisin helpotuksesta ja tunsin itseni hetken aikaa ihan kelpo taiteilijaksi, eteemme läväytettiin moniste "Taiteen tuottamisen tasot". Alin taso oli pastissi, joka oli toisen teoksen tarkkaa kopioimista. Siihen en sentään ollut syyllistynyt. Ylin taso oli palimpsesti (en tiedä vielä, kuka outo ihminen on keksinyt sanan, mutta aion selvittää senkin vielä joskus), joka tutkisi alkuperäisteosta aivan uusien muotojen kautta. Ja välissä oli taso parafraasi, joka ei irtautunut kokonaan alkuperäisestä, muttei myöskään ollut tarkkaa kopiointia.
Mikä alemmuuden tunne! Oli ilmiselvää, että työni ei ollut täydellisen irtaantunut saman hahmon esittämisestä kuin alkuperäinen teos, ja olin siis päässyt vain keskimmäiselle portaalle, vaikka tavoite olikin ylin porras! Kyllä minä vähän aikaa halusin vain vajota maan alle, varsinkin, kun olin kehdannut olla tyytyväinen tuotokseeni.
Sitten mietin asiaa uudestaan. Mitä siitä, jos en tehnyt tällä kertaa palimpsestiä. Enhän minä halunnut edes tehdä sellaista, eikä tehtävänanto sitä vaatinut. Summa summarum, olen edelleen tyytyväinen teokseeni, jossa tutkin kuvan todellisuutta juuri siltä kannalta, jolta halusin.
Minua suoraan sanoen suututtaa, ettei meille kerrota asioita selkeästi. En uskalla edes kysyä, jos epäilen tai ihmettelen jotakin, koska opettajat tuntuvat olevan sitä mieltä, että kaikki tarpeellinen on kyllä kerrottu. Parhaillaan yritän ymmärtää opetustilan avaimeen liittyvää byrokratiaa. Onneksi on ystävällinen vahtimestari, jolta voi kysyä... Lisäksi tehtävänantomme ovat kiltisti sanottuna epäselvät. Olen kuitenkin toiveikas, ja luotan siihen, että minä opin ymmärtämään tehtävänantoja ja opettajat meitä, joiden pitää selviytyä niiden käytännön toteuttamisesta.
No. Työskentely jatkui analyysien ja abstrahointien jälkeen. Vuoroon tuli oma suuri heikkouteni, mutta myös kiinnostuksen kohteeni: perspektiivipiirros.
Kyllä tästäkin vielä jotakin tulee. Työ jäi jälleen puolitiehen, mutta ensi kerralla pitäisi saada myös värit siihen. Ainakin pullopeitevärejä on varmaan pakko käyttää kumitusjälkiä peittämään... Huh huh. Oli antoisa, mutta myös vaativa opetuskerta. Olisin toivonut tällaista opetusta enemmän jo alakoulussa, viimeistään lukiossa, mutta eeei...Maanantaina jatkuu. Menen jo ennen tuntia yliopistolle, jotta ehdin luonnostella kirjaston kierreportaat ja ehkä myös siirtää luonnosteluni osaksi lopullista työtä. Tarvitsen kaiken kaksi jäljellä olevaa oppitunnillista kuvan värittämiseen. (Minua ei todellakaan ole tehty vain seitsämän tunnin käyttäjäksi, mutta ehkä minusta jalostuu sellainen vielä tämän koulutuksen myötä!)
Bisoux bisoux,
Veera
PS. ranskan opinnot ovat yliopistolla kauhean hitaita, ja lisäksi olen lusmuillut itsenäisen työn kanssa. Ensi viikolla en siis mene kontaktiopetukseen, vaan opiskelen DRAAMAA sen sijaan, ja tietysti yritän oppia jotakin myös ranskan kieliopista. Ehkä teen sen katsomalla Disney-elokuvia ranskaksi.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Abstrahointia
Tämän päivän tapahtumat olen koonnut kuvasarjaksi.
Näin jälkikäteen luulenpa, että muutan ilmassa leijuvat kolmiot vihreiksi. Haluan korostaa kahta kolmiota erityisesti. Öljypastelleilla sen pitäisi onnistua ihan hyvin. Lisäksi koiran kaula täytyy tuoda vahvemmin esiin ja ruskeaa aluetta muuttaa metsänvihreämmäksi.
Tiedät varmaan sen tunteen, kun sinulle sanotaan, että saat tehdä Ihan Mitä Vaan, etkä sitten osaakaan päättää, mistä aloittaisit. Tänään oli hetken sellainen olo - työvälineet ja työn koko sekä tyyli kun olivat vapaat. Valinnanvaikeus on yllättävän suuri haaste. Täytyy muistaa tulevaisuudessakin se!
Tänä iltana (punaisen viinilasillisen ääressä) prosessoin vielä hiukan lisää tämänpäiväistä oppimisprosessia. Ystäväni toivat tunnilla esiin todella hyvän huomion, joka jäi oikein vaivaamaan mielen perukoille. Yksi heistä huomautti, että työhön ryhtyminen on vaikeaa, koska ei tiedä edes, mitä työvälineillä voisi saada aikaan, kun ei ole kotona ollut mahdollisuutta kokeilla kaikenlaista, ja koulukin on jättänyt aika tavalla sivistystä antamatta kuvataiteen osalta... Itse olen ollut onnekas, tätini on opettanut hiukan pastellityöskentelyä ja äiti on ostanut oikeat Rembrandtin liidut minulle ja siskoilleni, kun olimme pieniä. Olen sen verran varovainen, etten uskaltaisi mennä lähellekään pölyäviä liituja, jos en jo aikaisemmin olisi saanut kokeilla niitä.
Ystäväni teki kuitenkin urhoollisesti töitä kuten me muutkin. Ehkä tärkeintä, mitä tänään opin, on kunnioitus ihmisen luovuutta kohtaan, jota eivät pitele ympäristön hidasteet eivätkä mitkään muutkaan esteet. Tarvitaan vain sitä kuuluisaa sisua!
 |
| Alkuperäinen kuva koirastani mökin pihalla |
 |
| Värien kokeilua leivinpaperille |
 |
| Pelkistys hurjimmillaan |
 | ||
| Ja tähän päädyttiin tänään. |
Näin jälkikäteen luulenpa, että muutan ilmassa leijuvat kolmiot vihreiksi. Haluan korostaa kahta kolmiota erityisesti. Öljypastelleilla sen pitäisi onnistua ihan hyvin. Lisäksi koiran kaula täytyy tuoda vahvemmin esiin ja ruskeaa aluetta muuttaa metsänvihreämmäksi.
Tiedät varmaan sen tunteen, kun sinulle sanotaan, että saat tehdä Ihan Mitä Vaan, etkä sitten osaakaan päättää, mistä aloittaisit. Tänään oli hetken sellainen olo - työvälineet ja työn koko sekä tyyli kun olivat vapaat. Valinnanvaikeus on yllättävän suuri haaste. Täytyy muistaa tulevaisuudessakin se!
 | |
| Ranskan vastine portviinille |
Ystäväni teki kuitenkin urhoollisesti töitä kuten me muutkin. Ehkä tärkeintä, mitä tänään opin, on kunnioitus ihmisen luovuutta kohtaan, jota eivät pitele ympäristön hidasteet eivätkä mitkään muutkaan esteet. Tarvitaan vain sitä kuuluisaa sisua!
torstai 13. syyskuuta 2012
Kuvaähky
Kuinka paljon kuvia sinä näet aamulla, kun avaat silmäsi? Ehkä seinälläsi on taulu. Sitten on herätyskellona toimivan kännykän taustakuva. Tapettien ja verhojen painokuvat. Yöpöydän kirjojen kannet, vaatteiden merkit, postiluukusta tipahtaneet mainokset... Kuvia on ihan joka puolella.
Kuinka paljon kuvia mahtoi esi-isäsi isoisä nähdä herätessään? Ehkä hänelläkin oli yksi taulu venäjänsuomalaisen torppansa seinällä. Se oli todennäköisesti jokin kristillinen kuva, ehkä jopa sellainen suojelusenkeli, josta eilen puhuttiin. Ehkä hänellä oli jonkinlaista neulekuviota peitossa tai seinävaatteessa. Ja se oli suurin piirtein siinä. Jos hän halusi nähdä kuvia, hän käpsytteli lähimpään kirkkoon, jossa ällisteli kuvia kuin me ehkä elokuvaa.
Tämän vertailun jälkeen ei ole enää mikään ihme, että tunnen sieluni lepäävän, kun katselen avoimia kumpupeltoja tai meren aavaa. Niinhän se tekeekin, kirjaimellisesti.
Mikä sitten olisi meidän kulttuurissamme, joka on niin täynnä kuvia, uusi suojelusenkeli - kuva, jonka kaikki länsimaalaisen kulttuurin edustajat tunnistavat? Kuva, jonka parissa uusi internetsukupolvi on kasvanut? Niitä on varmasti myös useita. Tänään kuitenkin muokkasin niistä yhtä:
Onko alla oleva kuva tutun näköinen? Niinpä, sehän on vanha tuttu Windowsin oletustaustakuva! Rauhoittava ja seesteinen... auttaa kestämään, kun kone latailee oletusohjelmia...
Nyt siitä tehtiin täysin päinvastaista.
Lopputuloksesta piti siis tulla hiukan ahdistava, ehkä ärsyttävä, rauhaton... Minulle tuli pakottava tarve laittaa "jättiläinen" kurkkimaan niityn takaa, ja sitten muistin vielä Kalevalan ja kumpuna nukkuvan Antero Vipusen. Minusta ajatus oli hauska ja sopiva (eikä aikaakaan ollut paljon), joten ryhdyin tuumasta toimeen.
Mutta sitten kun tuli koonnin aika, huomasin, että jotkut olivat tehneet useamman kuin yhden taustan, ja kaikilla oli valtavan hienoja töitä. En ole koskaan kokenut kollaasin tekemistä omimmaksi jutukseni, vaikka rakastan niiden katselua (ja haluaisin osata myös tehdä niitä), ja nyt minuun iski ihan hirvittävä alemmuuden tunne. Sitä ei varsinaisesti auttanut se, että opettajamme kertoi, että oli unohtanut sanoa, ettei työssä pitäisi käyttää sanoja. Tietysti nyt niiden käyttö oli ihan "laillista", mutta olin silti murheissani työni kertakaikkisesta onnettomuudesta. Keräsin kuitenkin itseni nopeasti. Olihan työ ainakin tehtävänannon mukainen, vaikkei ehkä erityisen kaunis, kekseliäs tai pieteetillä toteutettu ollutkaan. Yritin kyllä parhaani, mutta olisi ehkä taas kerran pitänyt ymmärtää lopettaa ajoissa!
Jälleen kerran muistelin alakoulun kuvataiteen tuntejani, joihin löysin tämänpäiväisestä paljon yhtymäkohtia. Niilläkin oli aina kiire. Niilläkin tuntui siltä, etten oikein vielä hallinnut tekniikkaa niin hyvin kuin olisin halunnut. Usein tosin tunsin myös päin vastoin hallitsevani työvälineitä paremmin kuin monet muut luokallani. Alakoulun kuvataidetunneilla koin myös välillä samanlaisia iskuja itsetunnolleni kuin tänään.
Mutta mistä olen oppinut selviämään epäonnistumisen tunteista? Puhuttiinko niistä koskaan koulussa?
En ole varma. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että huonommuuden tunteista voisi hyvin käydä keskustelua kaikkien oppilaiden kanssa yhteisesti, jotteivät he luulisi olevansa yksin maailmassa. Maailma olisi parempi paikka, jos jo lapset oppisivat myös muistuttamaan itseään kerta kerran, romahdus romahduksen jälkeen: Huomenna on uusi päivä, uusi tilaisuus yrittää parhaansa.
Bisoux bisoux,
Veera
PS. Tulevan opettajan huomioita vielä: Pitää muistaa tehdä niiden lasten kanssa myös näitä kollaaseja. Ehkä joku heistä kokee olevansa hyvä vain kollaasitekniikoissa, ja sehän on jo enemmän kuin hyvä syy.
Kuinka paljon kuvia mahtoi esi-isäsi isoisä nähdä herätessään? Ehkä hänelläkin oli yksi taulu venäjänsuomalaisen torppansa seinällä. Se oli todennäköisesti jokin kristillinen kuva, ehkä jopa sellainen suojelusenkeli, josta eilen puhuttiin. Ehkä hänellä oli jonkinlaista neulekuviota peitossa tai seinävaatteessa. Ja se oli suurin piirtein siinä. Jos hän halusi nähdä kuvia, hän käpsytteli lähimpään kirkkoon, jossa ällisteli kuvia kuin me ehkä elokuvaa.
Tämän vertailun jälkeen ei ole enää mikään ihme, että tunnen sieluni lepäävän, kun katselen avoimia kumpupeltoja tai meren aavaa. Niinhän se tekeekin, kirjaimellisesti.
Mikä sitten olisi meidän kulttuurissamme, joka on niin täynnä kuvia, uusi suojelusenkeli - kuva, jonka kaikki länsimaalaisen kulttuurin edustajat tunnistavat? Kuva, jonka parissa uusi internetsukupolvi on kasvanut? Niitä on varmasti myös useita. Tänään kuitenkin muokkasin niistä yhtä:
Onko alla oleva kuva tutun näköinen? Niinpä, sehän on vanha tuttu Windowsin oletustaustakuva! Rauhoittava ja seesteinen... auttaa kestämään, kun kone latailee oletusohjelmia...
Nyt siitä tehtiin täysin päinvastaista.
 |
| Työskentelyn tuoksinnasta |
Lopputuloksesta piti siis tulla hiukan ahdistava, ehkä ärsyttävä, rauhaton... Minulle tuli pakottava tarve laittaa "jättiläinen" kurkkimaan niityn takaa, ja sitten muistin vielä Kalevalan ja kumpuna nukkuvan Antero Vipusen. Minusta ajatus oli hauska ja sopiva (eikä aikaakaan ollut paljon), joten ryhdyin tuumasta toimeen.
 |
| Copyright Veera. Älä siis kopioi. |
Mutta sitten kun tuli koonnin aika, huomasin, että jotkut olivat tehneet useamman kuin yhden taustan, ja kaikilla oli valtavan hienoja töitä. En ole koskaan kokenut kollaasin tekemistä omimmaksi jutukseni, vaikka rakastan niiden katselua (ja haluaisin osata myös tehdä niitä), ja nyt minuun iski ihan hirvittävä alemmuuden tunne. Sitä ei varsinaisesti auttanut se, että opettajamme kertoi, että oli unohtanut sanoa, ettei työssä pitäisi käyttää sanoja. Tietysti nyt niiden käyttö oli ihan "laillista", mutta olin silti murheissani työni kertakaikkisesta onnettomuudesta. Keräsin kuitenkin itseni nopeasti. Olihan työ ainakin tehtävänannon mukainen, vaikkei ehkä erityisen kaunis, kekseliäs tai pieteetillä toteutettu ollutkaan. Yritin kyllä parhaani, mutta olisi ehkä taas kerran pitänyt ymmärtää lopettaa ajoissa!
Jälleen kerran muistelin alakoulun kuvataiteen tuntejani, joihin löysin tämänpäiväisestä paljon yhtymäkohtia. Niilläkin oli aina kiire. Niilläkin tuntui siltä, etten oikein vielä hallinnut tekniikkaa niin hyvin kuin olisin halunnut. Usein tosin tunsin myös päin vastoin hallitsevani työvälineitä paremmin kuin monet muut luokallani. Alakoulun kuvataidetunneilla koin myös välillä samanlaisia iskuja itsetunnolleni kuin tänään.
Mutta mistä olen oppinut selviämään epäonnistumisen tunteista? Puhuttiinko niistä koskaan koulussa?
En ole varma. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että huonommuuden tunteista voisi hyvin käydä keskustelua kaikkien oppilaiden kanssa yhteisesti, jotteivät he luulisi olevansa yksin maailmassa. Maailma olisi parempi paikka, jos jo lapset oppisivat myös muistuttamaan itseään kerta kerran, romahdus romahduksen jälkeen: Huomenna on uusi päivä, uusi tilaisuus yrittää parhaansa.
Bisoux bisoux,
Veera
PS. Tulevan opettajan huomioita vielä: Pitää muistaa tehdä niiden lasten kanssa myös näitä kollaaseja. Ehkä joku heistä kokee olevansa hyvä vain kollaasitekniikoissa, ja sehän on jo enemmän kuin hyvä syy.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Mémoires / Muistoja
Ensimmäinen ranskan kielen opetuskerta on nyt kunniallisesti takanapäin. Vähän harmittaa, etten osaa tuottaa kieltä kunnolla. Ymmärrän jo suurin piirtein tärkeimpien lauseiden sisällön, kun opettaja puhuu ranskaa, mutta jos pitäisi esittää kysymys tai vastata sellaiseen... No, ehkä juuri sen takia olen opiskelemassa ranskaa enkä opettamassa sitä. Ihana kieli, mutta hiukan vaikeaa tämä vielä on.
Suojelusenkeleihin liittyviä ajatuksia, odotuksia ja kuvaustapoja läpiluotaavalla kuvataiteen tunnilla sain monta ahaa-elämystä. Tällä kertaa niistä vähän harvempi liittyi opettamiseen, enemmänkin sain täyttää aukkoja yleistiedossa. Ensimmäinen AHAA oli se, että tämä kuva kuuluu minusta yllättävän monen suomalaisen lapsuuteen:
Oli varmaan sinunkin huoneesi seinällä. Eikä minkä tahansa huoneen, vaan makuuhuoneen, jossa lapsena nukuit.
Jos enkelillä oli tutkimassamme kuvassa tummat hiukset, kuten vaikka tässä on, se vaikutti paljon äidillisemmältä. Ja tässä oli tunnin toisen suuren ahaa-elämyksen paikka: Arvaa, kenen omallakin äidillä on tummat hiukset. Jos äidilläni olisi enkelinkiharat, yhdistäisin varmasti lastenhuoneeni seinällä olleen taulun enkelin suoraan äitiini. Ovat enkelit tosin nytkin aika äidillistä porukkaa, mutta olen silti aina ajatellut enkelin huolenpidon hyvin etäiseksi, kun taas äiti on konkreettinen ja lähellä, iholla.
Tulevan opettajan huomio tästä olisi, että lapsetkin katsovat kuvia omista lähtökohdistaan. Olisi tyhmää odottaa heiltä samanlaisia vastauksia, joita itse antaisin kysymyksiini. Tämä ei toisaalta ole mitään uutta opettajankoulutuksessa; sama on tilanne kaikissa muissa opetettavissa aineissa. Lasta on kuunneltava yksilönä.
Olenpas valinnut helpon ammatin: 20-30 yksilöä, joita kaikkia on kuunneltava, ja joiden on silti myös opittava jotakin muutakin kuin keskustelutaitoja. Hyvää keskustelua opetusmuotona lainkaan väheksymättä.
Sana "enkelinkiharat" muuten tulee myös suoraan tästä taulusta ja sen sukulaisilta, ensimmäisiltä suojelusenkelikuvilta. Koko olentoa alettiin kuvata taiteessa vasta 1800-luvun alussa, mikä tuntuu minusta omituiselta. Omassa uskonnollisuudessani suojelusenkeli on ollut alusta asti yksi tärkeimpiä hahmoja.
Tosin on niitä suojelijoita ollut ennen enkeliäkin. Suomenuskoiset pitivät korppeja "vierellä kulkijoinaan", jotka pitivät huolta suojelusenkelin tavoin.
Tänään tuli siis opittua paljon asioita niin kuvan tulkintaan vaikuttavista seikoista kuin kansanperinteestäkin. Oli silti melkein (onneksi vain melkein) liian vaikeaa istua hiljaa paikallaan niin pitkän aikaa... olihan tämä ensimmäinen pitkä työpäivä yliopistolla kesäni jälkeen.
Meille annettiin myös tehtävänannot liittyen niihin neljään tärkeään kuvaan, joita eilen etsiskelin. Näin sivumennen sanoen, osa niistä taitaa joutua vielä vaihtoon, sillä en pidäkään niistä niin paljon kuin haluaisin. Tai vaikka pitäisin, en koe niitä muutoin tarpeeksi tärkeäksi, että jaksaisin väsätä elämänkertakollaasia niiden ympärille...
Tehtävänanto tuntui hieman sekavalta.
Kokemuksesta tiedän kuitenkin, ettei mahassa tuntuvaa inhottavaa painetta kannata huomioida, sillä työn määrä on todellisuudessa ihan siedettävä, informaatiota tuli vain kerralla enemmän kuin mihin olen esimerkiksi peruskoulussa tottunut.
Ainakin toivon niin...
Bisoux bisoux,
Veera
Suojelusenkeleihin liittyviä ajatuksia, odotuksia ja kuvaustapoja läpiluotaavalla kuvataiteen tunnilla sain monta ahaa-elämystä. Tällä kertaa niistä vähän harvempi liittyi opettamiseen, enemmänkin sain täyttää aukkoja yleistiedossa. Ensimmäinen AHAA oli se, että tämä kuva kuuluu minusta yllättävän monen suomalaisen lapsuuteen:
 |
| Tuntematon tekijä / Wikimedia Commons |
Jos enkelillä oli tutkimassamme kuvassa tummat hiukset, kuten vaikka tässä on, se vaikutti paljon äidillisemmältä. Ja tässä oli tunnin toisen suuren ahaa-elämyksen paikka: Arvaa, kenen omallakin äidillä on tummat hiukset. Jos äidilläni olisi enkelinkiharat, yhdistäisin varmasti lastenhuoneeni seinällä olleen taulun enkelin suoraan äitiini. Ovat enkelit tosin nytkin aika äidillistä porukkaa, mutta olen silti aina ajatellut enkelin huolenpidon hyvin etäiseksi, kun taas äiti on konkreettinen ja lähellä, iholla.
Tulevan opettajan huomio tästä olisi, että lapsetkin katsovat kuvia omista lähtökohdistaan. Olisi tyhmää odottaa heiltä samanlaisia vastauksia, joita itse antaisin kysymyksiini. Tämä ei toisaalta ole mitään uutta opettajankoulutuksessa; sama on tilanne kaikissa muissa opetettavissa aineissa. Lasta on kuunneltava yksilönä.
Olenpas valinnut helpon ammatin: 20-30 yksilöä, joita kaikkia on kuunneltava, ja joiden on silti myös opittava jotakin muutakin kuin keskustelutaitoja. Hyvää keskustelua opetusmuotona lainkaan väheksymättä.
Sana "enkelinkiharat" muuten tulee myös suoraan tästä taulusta ja sen sukulaisilta, ensimmäisiltä suojelusenkelikuvilta. Koko olentoa alettiin kuvata taiteessa vasta 1800-luvun alussa, mikä tuntuu minusta omituiselta. Omassa uskonnollisuudessani suojelusenkeli on ollut alusta asti yksi tärkeimpiä hahmoja.
Tosin on niitä suojelijoita ollut ennen enkeliäkin. Suomenuskoiset pitivät korppeja "vierellä kulkijoinaan", jotka pitivät huolta suojelusenkelin tavoin.
 |
| Wikimedia Commons |
Meille annettiin myös tehtävänannot liittyen niihin neljään tärkeään kuvaan, joita eilen etsiskelin. Näin sivumennen sanoen, osa niistä taitaa joutua vielä vaihtoon, sillä en pidäkään niistä niin paljon kuin haluaisin. Tai vaikka pitäisin, en koe niitä muutoin tarpeeksi tärkeäksi, että jaksaisin väsätä elämänkertakollaasia niiden ympärille...
Tehtävänanto tuntui hieman sekavalta.
 |
| Muistiinpanoni / Veera |
Ainakin toivon niin...
Bisoux bisoux,
Veera
tiistai 11. syyskuuta 2012
Keräilyä
Ihania, tärkeitä kuvia on maailma täynnä. Niitä on paljon enemmän kuin osasin kuvitellakaan ennen kuin minun piti valita niistä neljä parasta.
Inspiroidun aina katsellessani Muchan töitä (ja ei, hän ei ole ranskalainen, mutta hei, hänen edustamansa taiteen tyylisuunta on!). Kunpa joskus oppisin yhtä taitavaksi piirtäjäksi! Olen käynyt tänään läpi satoja ihania art deco-, Audrey Hepburn- ja menneiden vuosikymmenien muotikuvia. Lopulta niistä kaikista vain yksi art deco- ja yksi kenkäkuva pääsivät mukaan top neloseeni.
Minulle tärkeimpiä ovat kuitenkin kuvat, joihin liitän muistoja (siis kivojen tunteiden lisäksi). Niinpä pakkaan mukaani huomiseksi kuvan omasta koirastani, ja...
Don Rosan piirtämästä Roope Ankasta.
Iltasadusta on tullut vuosien saatossa kirja, jota rakastan ja ihailen ihan yhtä paljon kuin Harry Potteria, Kotiopettajattaren romaania ja Sormusten herraa. Kai se on vain hyvä asia, että tuleva opettaja arvostaa myös hyvää sarjakuvaa. Omat opettajani pitivät sitä jonkinlaisena kevyenä pikkulasten viihteenä, jota vain idiootit ja kouluttamattomat kakkosluokan kansalaiset lukevat tosissaan.
Suosittelen myös sinulle, hyvä lukijani, lämpimästi kirjaa "Roope Ankan elämä ja teot". Kirjailija on Don Rosa - toinen lempitaiteilijoistani.
Bisoux bisoux,
Veera
 |
| Muchan sarjasta Vuodenajat - Syksy. Fortunae2002 (Flickr.com, CC) |
Minulle tärkeimpiä ovat kuitenkin kuvat, joihin liitän muistoja (siis kivojen tunteiden lisäksi). Niinpä pakkaan mukaani huomiseksi kuvan omasta koirastani, ja...
Don Rosan piirtämästä Roope Ankasta.
Iltasadusta on tullut vuosien saatossa kirja, jota rakastan ja ihailen ihan yhtä paljon kuin Harry Potteria, Kotiopettajattaren romaania ja Sormusten herraa. Kai se on vain hyvä asia, että tuleva opettaja arvostaa myös hyvää sarjakuvaa. Omat opettajani pitivät sitä jonkinlaisena kevyenä pikkulasten viihteenä, jota vain idiootit ja kouluttamattomat kakkosluokan kansalaiset lukevat tosissaan.
Suosittelen myös sinulle, hyvä lukijani, lämpimästi kirjaa "Roope Ankan elämä ja teot". Kirjailija on Don Rosa - toinen lempitaiteilijoistani.
Bisoux bisoux,
Veera
maanantai 10. syyskuuta 2012
Alku. / le Début.
Jostakin on aina aloitettava.
Niin minulle on aina väitetty, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Tämäkin on kyllä ensimmäinen oma blogini, mutta siitä huolimatta tämä ei ole mikään nettikirjoittajan urani ensiaskel, kaukana siitä. Kai minun täytyy siis elää sen tosiasian kanssa, että minulle on annettu väärää tietoa, ja oikeasti kaikki on vain prosessia, jossa rakennetaan uutta tietoa ja uusia taitoja vanhojen muistojen, arvojen ja oppien varaan.
Ai niin, niinhän minulle jo ehdittiin opettaa yliopistossakin. Olisi pitänyt muistaa.
Hyvä lukijani, olet klikannut itsesi minun blogiini. Tämä blogi kertoo opinnoistani opettajankoulutuslaitoksella, aivan erityisesti niiden siitä osasta, jossa opiskellaan sivuaineena kuvataidekasvatusta ja ranskan kieltä (jos taide tai ranska tai edes opiskelu ei ole sinun heiniäsi, ei hätää. Kukaan ei saa tietää, vaikka jatkaisit lukemista). Kerään blogiin talteen portfoliomaisesti kaiken sen, mitä opintoihini liittyen (tai liittymättä) prosessoin, opin, luonnostelen tai saan valmiiksi.
Tietysti sen kaiken täytyy ensin päästä itsesensuurini tutkasta läpi. Se ei minun tapauksessani paljoa vaadi, sensuuri on aika usein lomalla.
Haluan myös varoittaa jo etukäteen, että ranskan kieli ja kulttuuri ovat lähellä sydäntäni, joten saatan viitata niihin jatkuvasti. Voit syyttää siitä vaikka lukioaikaista ranskanopettajaani (qu'elle était merveilleuse!). Itse asiassa harkitsen muuttuvani pikku hiljaa sellaiseksi boheemiksi ranskaa suoltavaksi taiteilijaihmiseksi, joka syö patonkia ja etanoita, juo punaviiniä ja maalaa kattoterassilla la belle vue'ta kaupungin valoista.
En tosin pidä punaviinistä.
Jos nyt pudistelet päätäsi siellä ruudun toisella puolella ja etsit epätoivoisesti ylänurkan Takaisin-nuolta, kerrottakoon, että blogissani on silloin tällöin myös urheiluosuuksia. Minulla on nimittäin koira (rotu on ranskalainen, papillon, kuinkas muuten), jonka kanssa harrastan agilitya. Luonnollisesti myös harrastuksessa koetut läpimurrot pitää kirjata muistiin, sillä nekin vaikuttavat suoraan tekemääni taiteeseen!
No niin. Yritän olla vähäsanaisempi ja esittää asiani enemmän kuvallisesti tästä eteenpäin. Valitettavasti tykkään toooooodella paljon kirjoittamisestakin, joten voi olla, että joudut kestämään välillä tällaisia vuodatuksia ja jopa jotakin, joka yrittää olla kaunokirjallisesti varteenotettavaa. Pahoittelen jo etukäteen.
Bisoux bisoux,
Veera
Niin minulle on aina väitetty, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Tämäkin on kyllä ensimmäinen oma blogini, mutta siitä huolimatta tämä ei ole mikään nettikirjoittajan urani ensiaskel, kaukana siitä. Kai minun täytyy siis elää sen tosiasian kanssa, että minulle on annettu väärää tietoa, ja oikeasti kaikki on vain prosessia, jossa rakennetaan uutta tietoa ja uusia taitoja vanhojen muistojen, arvojen ja oppien varaan.
Ai niin, niinhän minulle jo ehdittiin opettaa yliopistossakin. Olisi pitänyt muistaa.
Hyvä lukijani, olet klikannut itsesi minun blogiini. Tämä blogi kertoo opinnoistani opettajankoulutuslaitoksella, aivan erityisesti niiden siitä osasta, jossa opiskellaan sivuaineena kuvataidekasvatusta ja ranskan kieltä (jos taide tai ranska tai edes opiskelu ei ole sinun heiniäsi, ei hätää. Kukaan ei saa tietää, vaikka jatkaisit lukemista). Kerään blogiin talteen portfoliomaisesti kaiken sen, mitä opintoihini liittyen (tai liittymättä) prosessoin, opin, luonnostelen tai saan valmiiksi.
Tietysti sen kaiken täytyy ensin päästä itsesensuurini tutkasta läpi. Se ei minun tapauksessani paljoa vaadi, sensuuri on aika usein lomalla.
Haluan myös varoittaa jo etukäteen, että ranskan kieli ja kulttuuri ovat lähellä sydäntäni, joten saatan viitata niihin jatkuvasti. Voit syyttää siitä vaikka lukioaikaista ranskanopettajaani (qu'elle était merveilleuse!). Itse asiassa harkitsen muuttuvani pikku hiljaa sellaiseksi boheemiksi ranskaa suoltavaksi taiteilijaihmiseksi, joka syö patonkia ja etanoita, juo punaviiniä ja maalaa kattoterassilla la belle vue'ta kaupungin valoista.
En tosin pidä punaviinistä.
Jos nyt pudistelet päätäsi siellä ruudun toisella puolella ja etsit epätoivoisesti ylänurkan Takaisin-nuolta, kerrottakoon, että blogissani on silloin tällöin myös urheiluosuuksia. Minulla on nimittäin koira (rotu on ranskalainen, papillon, kuinkas muuten), jonka kanssa harrastan agilitya. Luonnollisesti myös harrastuksessa koetut läpimurrot pitää kirjata muistiin, sillä nekin vaikuttavat suoraan tekemääni taiteeseen!
No niin. Yritän olla vähäsanaisempi ja esittää asiani enemmän kuvallisesti tästä eteenpäin. Valitettavasti tykkään toooooodella paljon kirjoittamisestakin, joten voi olla, että joudut kestämään välillä tällaisia vuodatuksia ja jopa jotakin, joka yrittää olla kaunokirjallisesti varteenotettavaa. Pahoittelen jo etukäteen.
Bisoux bisoux,
Veera
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)