Pariisin alkukevät - ja mitä sitten tapahtui

Pariisi oli kaunis, kuten aina.
Arkkitehtuuriin suuntautuneena tutkimusmatkailijana löysin itseni matkan aikana mitä moninaisimpien arkkitehtuurin ja muotoilun ihmeiden ääreltä - oli Centre Pompidou, jonka putket olivat ulkona ja sisätilat tyhjillään, oli Louvre, jonka sisätilat olivat täynnä ja pihalla tilaa vaikka kahdelle armeijalle, oli Eiffel-torni, jossa sisä- ja ulkotilan eroa ei oikeastaan voi määritellä. Ihmeellinen, ihana kaupunki!

Louvren portaikko heti pyramidin alla. Keskellä kulkee pyöreä avohissi. Harvoja selkeälinjaisia kohtia koko valtaisassa rakennuksessa!

Centre Pompidoun nykytaidemuseo.

 
Huomasin kuitenkin myös, miksi suomalaista tai laajemmin pohjoismaista arkkitehtuuria arvostetaan niin paljon. Pompidoun lisäksi Pariisissa on hyvin vähän uutta rakennuskantaa, ja vaikka kultaukset, veistokset ja figuurit ovatkin ihania, muuttuvat ne nopeasti pompöösiksi massaksi, kun niitä on joka kadun kulmassa. Kun jokainen katto on maalattu barokkityyliin, kun jokainen silta on nimetty sotakenraalin mukaan, tulee minulle pohjoismaisen sinisilmäisenä katsojana nopeasti mitta täyteen, enkä pysty enää nauttimaan suurista teoksista. Tämän takia Gustave Eiffel oli nero - hänen torninsa on koristeellinen ja yksinkertainen samanaikaisesti. Sitä jaksan katsella kerta toisensa jälkeen (ainakin valoisina tunteina, jolloin se ei välky tasatunnein kuin villiintynyt ilotulitusraketti).

Eiffel-torni illansuussa

Toinen varmasti yliampuva, mutta kerta toisensa henkeni salpaava kohde on Sainte-Chapelle. Pieni ja melkein unohdettu pyhäinjäännöskappeli Citén saarella on seissyt paikallaan jo keskiajasta alkaen, ja edelleen sen upeat lasimaalaukset häikäisevät minut. Häikäistymiseni tosin johtunee enemmän valon leikistä värikkäällä lasilla kuin kuva-aiheista.

Varsinainen syy matkalleni oli Unesco Mobile Learning Week. En ikäväkseni oppinut mitään ihmeellistä uutta, mutta näin muutaman lupaavan keksinnön - muun muassa ajatuksen voimalla kirjoittamiseen tehdyn sovelluksen - ja keskustelin valtavan mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Olin hieman pettynyt paneelikeskusteluiden laatuun ja siihen, ettei vanhentuvan teknologian mukanaan tuomia ympäristöongelmia tai säteilyn tutkimusta käsitelty juuri lainkaan. Pääpaino oli sillä, miten Afrikassa voidaan kouluttaa opettajia tekstiviesteillä. Koulutus kestää vuoden ja sisältää tekstiviestin päivässä. Ajatus on näin viiden vuoden akateemisen koulutuksen kävijän näkökulmasta hiukan hassu, mutta ymmärrän, ettei kaikkialla voi olla yhtä hyvä tilanne kuin Suomen opettajankoulutuslaitoksilla. Ehkä joku näiden tekstiviestikoulutettujen oppilaista sitten perustaa sen akateemisenkin oppilaitoksen vielä jonakin päivänä.

Joka tapauksessa, vaikka matkalla oli ihanaa, vielä ihanampaa on tulla kotiin. Niin ainakin luulin, kunnes ymmärsin, että "pikku flunssa", jonka olin matkalla saanut, ei mennytkään ihan heti ohi.
Nyt olen värjötellyt tässä Pariisi-kuumeessani toista viikkoa ja napsin antibiootteja pari kertaa päivässä korvatulehdukseen. Vinkki kaikille: älkää lentäkö, jos teillä on korvatulehdus. Laskeutuminen sattuu ihan järkyttävästi. Muuten oletan, että paranen sairaslomani loppuun mennessä takaisin omaksi itsekseni ja voin ehkä lopultakin syödä tuliaiset, jotka ostin itselleni hyvän ruuan luvatusta maasta.

Katsotaan, josko saisin jonkun kuvankin vielä lisättyä :)

Vive la vie!
Veera

PS.
Arkkitehtuuripeli. Hienosti animoitu, mutta kysymykset ovat kyllä kamalan vaikeita, ja vääristä vastauksista rangaistaan monella tapaa - tästä huolimatta jaksoin pelata pari erää, koska aihe on kiinnostava.

Arkkitehtuuri

6.2.

Arkkitehtuuritunti meni jotenkin sumussa – johtunee siitä, että iltapäivän elokuvagaala vei suurimman osan keskittymiskyvystäni.

Tutkimme useiden eri kulttuurien arkkitehtuurin taidonnäytteitä pienen tietokilpailun kautta. Tunnistin esimerkiksi Taj Mahalin ja sfinksin, josta ryhmämme saikin mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi. Oikeastaan en olisi pannut yhtään pahakseni, vaikka olisimme koko lopputunnin puhuneet vain historioitsijoiden erilaisista näkemyksistä ja siitä, kuka on oikeassa, miten ja miksi. Onneksi kävimme tämän keskustelun sitten illalla ravintolassa, sillä tietenkin meidän piti jatkaa kuvataiteellista ja kasvatuksellista opiskeluamme.

Totesimme, että kun lasten kanssa lähestytään arkkitehtuuria, se pitää tehdä leikin kautta. 

Varmasti kaikki lapset ovat jossakin vaiheessa piirtäneet linnoja tai muita saturakennuksia, rakennelleet leluilleen asuntoja tai itselleen majan, tai vaikka kaikkia näitä. Ja jos ei näitä, niin ainakin Legoilla on sitten tullut leikittyä. Olin hieman pettynyt, kun Legot eivät tulleet tunnilla puheeksi, mutta osaan sentään sen verran soveltaa oppimaani, että tiedän niiden kuuluvan samaan sarjaan. Meillä onkin niitä kotona ”aimo nivaska”, kuten meilläpäin on tapana sanoa, vaikka epäilen, ettei siskoni suostu lainaamaan keräily-Legojaan opetuskäyttöön. Niillä on kyllä rakennettu kaikenlaista, enkä voi väittää välttyneeni arkkitehtuurisen hahmottamiseni kehittämiseltä siinä sivussa, vaikka siskoni olikin siinä paljon minua taitavampi.

Varsinainen työ, jonka teimme, oli pienoinen pettymys. Taas saimme ainoastaan tunnin – jos sitäkään – aikaa, ja aiheen rajaus oli tällä kertaa aivan liian laaja. Meidän piti vain suunnitella ”rakennus”.

No, koska olemme Kuvamatka-kurssilla tutkineet koko ajan Akseli Gallen-Kallelan teosta nimeltä ”Rakennus”, joka oli alun perin suunniteltu Juseliuksen mausoleumiin Porissa, jota olen menossa katsomaan viikonloppuna, ja olimme juuri puhuneet sekä Taj Mahalista että pyramideista, ja olin kesällä töissä hautausmaalla… No, niin. Ei siis ollut varmaankaan mikään ihme, että päätin suunnitella mausoleumin. Itselleni.

Meille näytettiin myös työskentelyn tueksi todella hieno video.

Muiden mielestä ehkä hieman groteski lähtökohtani osoittautui käytännössä hyvin kiehtovaksi, ja olisin mielelläni käyttänyt enemmänkin aikaa suunnitelmapiirrosten tekemiseen. Oli myös erinomainen idea keskeyttää työnteko hetkeksi, jakaa meidät pareihin ja käskeä parit arvioimaan toistensa suunnitelmia kuin olisimme niiden tilaajia – jotain parannettavaa oli pakko löytää, jos myös jotain kehuttavaakin. Saatuani pariltani idean lasikattoon olin valmis piirtämään ainakin tunnin verran lisää, mutta aika loppui tietysti kesken. No, valmistui ainakin sivuprofiili tornin puolelta, kyllä sen seinälle kehtaa laittaa.

Ehkä muut saavat jatkaa vielä työn tekemistä, mutta minä olen ensi tunnilla kiireinen – se on nimittäin ensi viikolla au revoir, Turku, ja bonjour, PARIS!

En olekaan pariin vuoteen ollut rakkauden kaupungissa, ja ikävä on ollut kova. Kun liitetään taidehistoriallisesti orientoitunut matkaseura sekä tietotekniikkaa käsittelevä opetuskonferenssi yhtälöön, tästä ei voi tulla kuin kuvataidekasvattajaa joka suuntaan huimasti kasvattava kokemus!

Cordialement,

Veera

30.1.2013.

Teimme vierailun TonfiskDesigniin. Kyseessä oli erittäin opettavainen matka, sillä en ollut ennen tiennyt, miten keramiikkaa valmistetaan. Kaikkia niitä kipsimuotteja ja savilietteitä oli todella mielenkiintoista päästä näkemään läheltä, mutta ennen kaikkea ihastuin upeisiin design-keksintöihin, joita Tonfiskiltä löytyi. Teekannu ja kermanekka veivät sydämeni täysin. Vinkkinä kaikille muillekin: kannattaa tutkia lähialueiden sivukadut, siellä saattaa piillä oikeita aarreaittoja!

Ikävä kyllä hekin ovat joutuneet siirtämään osa toiminnastaan Kiinaan, mutta siitä huolimatta oli hienoa nähdä, mihin kuvataiteesta kiinnostunut ihminen voisi esimerkiksi työllistyä. Itse olen jo omasta tulevaisuudestani melko varma, mutta ajattelin nyt tulevien oppilaitteni näkökulmaa.

Palattuamme yliopistolle oli vuorossa savityökerta. Rakastan savea, ja jäinkin flow-tilani kanssa kahdestaan tekemään savityötä vielä tunniksi viimeisenkin ryhmäläiseni lähdettyä. Nyt tehtävänanto tosin tuntui alkuun rajoittavalta: säilytysastia, joka lähtee pallon muodosta. Onneksi sain ylipuhuttua opettajan, sillä minä tarvitsin vain pyöreän muotoista, mutta kannetonta, säilytysastiaa siveltimilleni. Mielestäni käyttöesineiden tekeminen on kuitenkin tärkeämpää kuin kauniiden mutta hyödyttömien esineiden. (Oliko tuo liian rajusti sanottu?)

Koska olen tehnyt savitöitä niin paljon, listaan tähän vain oppilaiden kannalta tärkeimmät seikat, jotka nyt saivat huomioni:

1. älä ”riko” saven pintaa sivelemällä sitä liian paljon, älä varsinkaan vedellä
2. poltettua savea voi kiillottaa hinkkaamalla sitä kädellä / millä vain rasvaisella riittävän pitkään
3. valko- ja punasaven yhdistämisillä saa aikaan hauskoja efektejä – toisen väristä savilietettä voi käyttää myös maalina!
4. hyvä paksuus poltettavalle savelle on korkeintaan yksi sentti
5. palloa tehtäessä helpointa on edetä näin: jaa savesi kahtia. Tee molemmista pieni pallo. Upota peukalot toiseen palloon ja muokkaa se ontoksi. Tee toiselle samoin. Laita nyt sanomalehtipaperista tehty pallo toisen kulhosi sisälle. Laske toinen kulho kanneksi. Liitä hyvin. Sinulla on nyt pallo. >> Leikkaa kansi (jonka reunaan teet kuvioita) haluamastasi kohdasta.
6. savi on orgaaninen materiaali, siitä voi siis tehdä vain orgaanisia muotoja (eli suorat kulmat vääntyvät viimeistään uunissa)
7. kuivata valmiit työt paperin päällä; muovialustaan kiinnittynyt savi halkeaa kuivuessaan
8. kuivata savi tasaisessa lämmössä, ei ikkunalaudalla ja patterin päällä
9. polttokuiva savi tuntuu kuivalta poskea vasten ja kuulostaa koputettaessa kovalta
10. jos haluat lasittaa, tee se itse; liian haastavaa ja lisäksi mahdollisesti myrkyllistä lapsille

SEKÄ ennakoinnit:

a) pyydä lapsia leikkaamaan kynnet ennen savituntia : )

b) kuten aina, muista nytkin kokeilla koko työn tekeminen ensin itse – myös poltto ja mahdollinen lasitus

c) osta hyvälaatuista savea, siinä ei ole ilmakuplia ja se on sopivan kosteaa (saven kostuttaminenhan tehdään hitaasti huovipussissa, ei työstettäessä vettä lisäämällä)

d) älä usko, jos koulu väittää, ettei saven ostamiseen (esim. täältä) ole varaa, sillä savi on melko halpa materiaali, varsinkin marmoriin verrattuna

Tuli ihan kiva ruukku näillä ohjeilla.

Cordialement,
Veera

Alvarin hengessä

23.1.

Tutkimme muotoilua ja designia yhden suunnittelijan näkökulmasta, ja koska Suomessa kerran asumme, täytyi tietysti valitun muotoilijankin olla suomalainen. Tämä rajaa vaihtoehtoja yllättävän vähän, sillä maailmankuuluja meikäläisiä muotoilijoita on useampia. Sukelsimme tällä kertaa kuitenkin heistä ehkä kuuluisimman ja arvostetuimman tyylin syövereihin – kyseessä on kukapa muukaan kuin Alvar Aalto.

Kuten olimme jo aiemmin saaneet selville, pohjoismainen ja erityisesti suomalainen muotoilu lähtee usein liikkeelle perusajatuksesta ”form follows function”. Aallon arkkitehtuuria ja tuoleja tutkiessamme löysimmekin niistä yksityiskohtia, jotka tekevät niistä paitsi kauniita, myös käytännöllisiä. Hyvänä esimerkkinä toimii Aallon tavallinen, uudemmalta muodoltaan nelijalkainen jakkara, jota voi huoletta pinota päällekkäin. 

Sekä arkkitehtuurin että muotoilun funktionaalisuuden (käytännöllisyyden) riemuvoittona minä henkilökohtaisesti pidän Paimion keuhkotautiparantolaan, jossa lapsena vietin aikaa äitini parantumista odotellen. Sen sijaan entinen (synti ja häpeä suurelle kaupunkilehdelle!) Turun Sanomien päätoimitus toimii mielestäni hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kaikki tekevät joskus virheitä, myös Alvar Aalto… Tosin ajatus päivän pääuutisista heijastettuna suurelle screenille oli hyvä, ja vieläpä 80 vuotta edellä aikaansa.

Kuvisryhmämme tiivisti Alvar Aallon tyylin kolmeen avaintekijään:

1) kaari

2) selkeys

3) kaaren ja kulman kohtaaminen.

Alvarista siirryimme myös hetkeksi pohtimaan yleisellä tasolla designin merkitystä. Huomasimme, että tärkein kysymys muotoilua tutkiessa tai suunnitellessa (myös opettajana lasten kanssa) on MIKSI. Miksi traktorin eturenkaat ovat pienemmät kuin takarenkaat? Miksi kameran laukaisin on sen yläkulmassa? Entä minkä takia tiskiharjan pää ei ole pyöreä vaan suorakulmion muotoinen?

Toisaalta, aina kysymykseen MIKSI ei ole mitään järkevää vastausta. Tällöin puhutaan No-Funk –esineistä, joiden ei ole tarkoituskaan toimia käyttötarkoituksessaan, ellei kyseessä sitten ole tunteisiin vetoavan tunnemuotoilun tuote. Muotoilulla on myös kautta aikojen osoitettu sosiaalista statusta; Marie Antoinette keräili 1700-luvulla Ranskan hovissa tuhansia pareja kenkiä, joiden pohja oli ohutta kuin kangas, ja joita ei siis voinut käyttää kuin yhden kerran. Samoin paavien suuret sormukset ovat olleet jo 1500-luvulta lähtien osoitus siitä, ettei heidän tarvitse tehdä ruumiillista työtä. Samaa osoittivat myös Egyptin faaraoiden valtaisa kruunupäähine sekä vallan symbolit, paimensauva ja ruoska, jo vuosituhansia ennen tämän päivän geelikynsien keksimistä. Toisin sanoen: muoti-ilmiöilläkin on selvä yhteys muotoiluun.

Mitä sitten on hyvä design? Tai arkkitehtuuri? Sehän ei voi olla ainakaan jotakin, mitä ei voi käyttää tarkoituksenmukaisesti. Lisäksi ei se ole mitään designia, jos esine on kuin mikä tahansa muu samaan käyttötarkoitukseen tehty kapistus. Sillä pitää olla oma imago.

Tarkoituksellisuuden lisäksi designille onkin keksitty kolme muuta ehtoa, joiden täytyttyä se on hyvää:

1) muotoilun pitäisi kuvata omaa aikaansa,

2) lopputuloksen pitäisi myös näyttää joltakin, ja nykyisin myös

3) tuotteen tekemisen ei pitäisi olla mahdottoman kallista / vaikeaa / työlästä tai viedä ylettömästi muitakaan resursseja.

Poikkeuksena tästä voidaan kuitenkin pitää taidekäsityötä, jonka tekemiseen käsityöläinen on saattanut käyttää erityisesti aikaresurssejaan mitään säästelemättä. Mielestäni taidekäsityö on ikään kuin rinnakkaiskäsite käsintehdylle designille, ja silti joissakin tapauksissa, vaikkapa ainutlaatuisissa sulkakorvakoruissa, näiden kahden käsitteen ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen siihen, että kestävän kehityksen näkökulma on tullut mukaan hyvän muotoilun kriteeristöön, vaikkakin sen reitti on todennäköisesti poikennut markkinatalouden ja voiton tavoittelun kautta. Olisi kestämätöntä, jos kaikki maailman rikkaat ihmiset pyrkisivät edelleen rakennuttamaan hautapaikakseen pyramideja ja niiden viereen koristeeksi monoliitti-sfinksejä…

Töihin päästyämme loimme huonekalujen pienoismallimuotoilua kierrätysmateriaaleista, Alvar Aallosta inspiroituen. Meille annettiin aikaa tasan yksi tunti. Olisin mielelläni käyttänyt oikeita kierrätysmateriaaleja ja tehnyt jotakin todella hienoa ja monimutkaisen näköistä, mutta vielä enemmän halusin tehdä Aallon orgaanisia, taivuteltuja muotoja mukailevan huonekalun. Ainoa vaneria edes etäisesti muistuttava raaka-aine oli muovailuvaha. 

Teoksestani tuli hieno, mutta siinä oli kaksi pientä ongelmaa: ensinnäkään se ei pysynyt pystyssä toivomallani tavalla. (Vaneri olisi kyllä kestänyt.) Toinen ongelma oli, että olin käyttänyt 20 minuuttia koko teoksen valmistamiseen, ja podin huonoa omaatuntoa jo viiden minuutin peukaloiden pyörittelyn jälkeen. Yritin kehittää jotakin edes etäisesti sen näköistä, että olisin joutunut tekemään myös materiaalin kanssa töitä, mutta siihen aikaa oli liian vähän. Lopulta tyydyin siis Aalto-tarjoilupöytäni alkuperäiseen versioon. Nyt olen tyytyväinen päätökseeni; ajateltuani asiaa haluaisin nimittäin olohuoneeseeni tismalleen samanlaisen, lasisen tarjoilupöydän. Aivan, Aalto- eli Savoy-maljakon henkeen!

Cordialement,

Veera