Koonta.

Meitä pyydettiin tekemään parin liuskan koonta, jossa listaamme kaikkien kurssien kaikki työt, kerromme, miksi ne tehtiin ja vielä pohdimme niiden merkitystä itsellemme.

Kieltäydyn tekemästä jo tekemääni työtä toiseen kertaan, vieläpä huonommin kuin ensimmäisellä kerralla. Jos siis haluat tietää, mitä tein KUp3 Muodosta tulkintaan-kurssilla ja mitä ajattelin siitä, paina tunnistetta "KUp3 MuTu" ja etsi haluamasi työ sieltä. Olen mielestäni pohtinut varsin kattavasti niin "Miksi"- kuin "Merkitys"-osuuksia jokaisen työn kohdalla.

Sen sijaan voisin näin lopuksi pohdiskella parhaiten ja huonoiten onnistuneita prosesseja ja produkteja.

Ensin mielestäni yksi parhaista prosesseista ja produkteista - ja ainakin mieleenpainuvimpia sellaisia: Kuvamatkan päättötyö (Männyn elämä). (Kurssi KUp2 Kuvamatka)

Koko Kuvamatka oli antoisa ja alati eteenpäin kulkeva kokemus, mutta ilman päättötyön tekemistä se olisi jäänyt vajaaksi. Itse kävin kokemassa esteettisen kontemplaation Kuvamatkan aikana niin Akseli Gallen-Kallelan luonnoksen kuin Jorma Gallen-Kallelan freskojen äärellä. Hautamausoleumi oli teoksen paikkana hyvin vaikuttava, ja siellä käytyäni mieleni suorastaan sihisi ajatuksista, joita halusin jakaa ryhmäläisteni kanssa. Aikaa sellaiseen ei kuitenkaan ollut, joten päätin tuoda kaiken sen osaksi lopputyötä.

Koin maalatessani monenlaisia tunteita. Ensin oli pystyvyyden tunne - en ollut koskaan maalannut kankaalle tai käyttänyt akryylivärejä, mutta silti sain toivomaani jälkeä. Jonkin aikaa maalattuani seurasi erikoinen ymmärryksen hetki, kun aloin tajuta, minkä vuoksi abstraktia taidetta pidettiin aikoinaan taiteen imperatiivina ja korkeimpana mahdollisena tasona. Minä en ainakaan olisi osannut juuri sillä hetkellä kuvata omaa visiotani, tunteitani ja sanomaani millään esittävän taiteen keinolla. (Tiedän kyllä, ettei puhtaaseen formalismiin kuulu ajatus taiteilijan suuremmista intentioista, mutta minusta oli hauskaa päästä sekoittamaan eri taideteorioita. Pääsinpä samalla näyttämään itselleni, että olen oppinut jotakin vuoden aikana.)

Viimeiseksi koin tunteen taiteilijuudesta. Koko prosessi kiteytyi tähän pieneen maalaukseen kuin hiiliatomit timanttiin. Jokainen viiva ja värien sekoittuminen on tarkkaan harkittu, ja kun työ tuntui valmiilta, se myös oli valmis. Koen harvoin kaikkia näitä tunteita saman prosessin äärellä.

Ainoa, mikä teoksessa jäi kaihertamaan, on se, etten ole vielä keksinyt sille sopivaa ympäristöä. Sen värimaailmaa on kovin vaikeaa saada sointumaan mihinkään sisustukseen!


Ehkä voisin ottaa toiseksi esimerkiksi epäonnistuneen prosessin, vähän niin kuin vastakohtana Männyn elämälle.

... Jos siis keksisin sellaisen. Hetkinen.

...

... Jaa-a, ehkä en tehnyt yhtään täydellistä sukellusta perusopintojeni aikana. Harmi sinänsä. Hyvin lähelle menee kuitenkin yksi aivan ensimmäisistä töistä, jonka teimme:
The Bliss-tuunaus (Vipunen). (Kurssi KUp5 Kuvaviestinnän periaatteet)

Ainakaan produktiin en ole tyytyväinen, vaikka prosessi olisi antanut kaikki mahdollisuudet onnistumiseen. Avaimet olivat jo käsissäni, mutta hukkasin ne...

Olin oikein innoissani tehtävänannosta. Osaltaan sitä ehkä selitti se, että nautin kovasti tietokoneella tapahtuvasta kuvanmuokkaamisesta. Prosessi lähti kuitenkin innostuneen alun jälkeen tasoltaan laskemaan kuin lehmän häntä.
Mieleeni nousi heti selkeä mielikuva: jättilainen nousemassa "vuoren" takaa. Ryhdyin etsimään sopivaa leikekuvaa, ja löysinkin erinomaisen kuvan jääkiekkoilijasta. Vasta hänen päänsä Blissiin liimattuani aloin miettiä, mitenhän saisin naaman näyttämään vähemmän irti leikatulta miehen päältä ja enemmän jätiltä. Lisäksi mietin, miten saisin pelottavuutta kuvaan. Äkkiä muistin Kalevalasta Antero Vipusen, ja niin minulla leikkasi!

Käytin tunnin leikkaamalla, liimaamalla ja askartelemalla hyvässä flow-tilassa. Sekin oli jo melkoinen saavutus ottaen huomioon, että olen tehnyt hyvin vähän kollaaseja, ja olen niiden tekijänä hyvin epävarma. Sellaisena pysyn myös The Blissin jälkeen. Metsään meni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun otin tussin käteen: sen jälki oli kerrassaan rumaa, ja onnistuin sillä pilaamaan muuten melkein hyvän työn.
Veistä haavassa väänsivät kaikki, jotka eivät ymmärtäneet viittausta Vipuseen - sanoma ei tullut läpi niin hyvin kuin olisin halunnut.

Toisin sanoen: onnistunut prosessi, jonka epäonnistunut produkti sitten pilasi. Epäonnistumisen tunnetta seurasi huonommuuden tunne, josta jo puhuinkin KUp5-osuudessa, tämän työn kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen, että pääsin vuodeksi kokemaan niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiä kuvataiteen ja ihanien kollegojen seurassa. Olen, jos nyt en sentään parempi ihminen, niin ainakin hiukan parempi opettaja tämän vuoden jälkeen.

Bisoux bisoux,

Veera.

Raapaisu kuvataideterapiasta

Lopetimme yhteisen vuotemme integraatiodemoihin, joita piti koulumme musiikin opettaja, itse asiassa koulutukseltaan ilmeisesti psykologian tohtori. Luennot olivat pitkiä, mutta aika vain katosi johonkin - oli valtavan mielenkiintoista kuunnella ihmistä, joka on tehnyt työtä käyttäen taidetta parantavana välineenä ja tunteiden avaajana.

Teimme itsekin yhden harjoituksen, joka todisti, kuinka suuri voima musiikilla ja kuvataiteella on, erityisesti yhdessä sanojen kanssa. Kuuntelimme Apocalyptican version Metallican biisistä "Nothing Else Matters", ja sitten teimme kuvan, joka kuvasi niitä elämämme käännekohtia, joita olimme kohdanneet. Monikaan ei halunnut kertoa omista kuvistaan, koska niistä tuli niin henkilökohtaisia. Minä ajattelin, että voin hyvinkin täyttää hiljaisuuden ja kertoa vähän omasta kuvastani, joka ei mielestäni sisältänyt suuria sydänsuruja tai mitään valtaisia paljastuksia, joita en voisi muiden kanssa jakaa.

Heti kun olin päässyt jutussani vauhtiin, ilmestyivät kyyneleet silmiini. Olin aivan hämmentynyt ja pyytelin anteeksi itkuani, koska se yllätti minutkin niin täydellisesti. Minun oli kaikesta päätellen vain vähän suurempi ikävä kuin osasin kuvitellakaan. Minuun musiikin, kuvan ja sanojen yhdistelmä siis ainakin osui ja upposi - ja niin uskoisin sen tekevän myös moniin muihin.

Opettaja myös painotti sitä, ettei kenenkään ole pakko kertoa mitään, eikä lapsiltakaan saa vaatia selityksiä heidän kuviinsa, jos he eivät niitä halua antaa. Voi olla, että useamman kuvan tekeminen samantyyppisestä musiikista / tehtävänannosta sen sijaan avaa myös sen ensimmäisen sisältöä - jos sitä nyt ylipäätään haluaa avata.

Voi että. Pitäisiköhän täydennyskouluttautua vielä kuvataideterapeutiksikin sitten, kun on opettajan paperit taskussa?

- Veera

PS. Aallon hakukoe on nyt takana - ensimmäinen tehtävä meni AIVAN penkin alle, mutta kaikki muu olikin sitten oikein hauskaa ja otettiin harrastuksen kannalta - leikillisesti tosissaan :)

Viimeinen hetki, kouluun retki

10.5. menimme pitämään oppituntia erääseen yhtenäiskouluun koko kuvisryhmän voimin, vaikka päättäjäiset oli periaatteessa jo pidetty. .

Minä pidin parini kanssa heti päivän aluksi ympäristötaiteen tunnin yläkouluikäisille. Olimme valmistautuneet kahteenkymmeneen nuoreen, mutta kun tunti alkoi, huomasimme olevamme luokassa vain kuuden, vieläpä melko hiljaisen tytön kanssa. Opetuskeskustelun käyminen oli totisesti haastavaa, sillä kukaan ei sanonut mitään. Sain itse vastata omiin kysymyksiini.

Tämä oli kuitenkin hyvin opettavaista, jos vielä joskus päädyn yläkouluun opettajaksi. Alakoululaiset vastaavat kaikenlaisiin kysymyksiin, mutta yläkoululaisille sopivien vastausten rajat ovat paljon tiukemmat: ei saa olla liian vaikeaa, muttei liian helppoakaan. Ei saa olla vain yhtä oikeaa vastausta, mutta ihan heti ei saa kysyä myöskään mitään henkilökohtaista tai tunteisiin liittyvää.
Täytyykin ryhtyä heti kehittämään "Näin murrat jään yläkoululuokassa"-kysymyksiä!

Joka tapauksessa töihin päästyämme tytöt tekivät todella mallikasta jälkeä; ryhmät toimivat hyvin, jälki oli luovaa ja huolellista. Kukaan ei esittänyt vastalauseita, vaikka materiaalit olivat todella yksinkertaiset: pahvirullista tehtyjä moduuleja ja kuumaliimaa. Saimme valmiista töistä paljon kehuja opettajilta, vaikken niitä olisi välttämättä tarvinnutkaan. Minulle riitti, että tytöt tekivät parhaansa ja todella yrittivät.

Iltapäivällä menimme seuraamaan todella antoisaa kolmannen luokan liiketutkielma-tuntia. Pidin kovasti ajatuksesta tutkia abstraktia taidetta liikkeen mukaan, ja lapset tekivät sen vieläpä vapaaehtoisesti!
Tunnin jälkeen kävimme vielä juomassa kahvit ja antamassa sekä saamassa palautetta tunneista.

Pakko vielä mainita asia, joka järkytti minua vierailussa. Seinillä oli töitä, jotka olivat aivan varmasti valmistuneet kuvataiteen oppitunneilla. Yhdenkin luokan seinällä komeili viisitoista saman kokoista laulujoutsenta, jotka katsoivat kaikki samaan suuntaan, ja joiden taustalla törrötti kaksi tai kolme osmankäämiä. Olisin jo ennen perusopintoja pitänyt teoksia vähintäänkin epäilyttävinä, mutta nyt olin jo melkein kauhuissani. Mitä taiteellista lapset muka oppivat tuota työtä tehdessään? Mikä oli tavoite? Ja mitä lapselle kertoo, jos opettaja antaa joutsentyöstä numeroksi seiskan?

Kaiken kaikkiaan todella opettavainen päivä!

 - Veera

Kuvasarjat ja kurssin loppu

Patsaskävelyn lisäksi olen tehnyt kuvasarjaa muutoksesta, jota omalla työpöydälläni on tapahtunut parin keväisen kuukauden aikana. Huomasin muun muassa, etten oikeastaan käytä työpöytää juuri lainkaan... Enemmänkin kuvasarja keskittyi esikasvatuksessa olleiden kurkuntaimien kasvuun. Ajattelin seurata seuraavaksi muutosta kesäpaikan kasvimaalla...

Mutta ensin patsaan kävelyttämisestä! Lähdin yhdessä puuveistokseni kanssa etsimään sellaista ympäristöä, johon kuuluisimme. Oli todella mielenkiintoista päästä soveltamaan oppimaansa, kun tiesi tarkkaan, mitä halusi sanoa kuvallaan, ja piti vain löytää oikea valotus, tarkennus sekä kuvakulma sen välittämiseen.

Joku minut tunteva olisi saattanut aavistaa jo etukäteen, että kotoisin paikka oli riihen seinän vieressä (ks. aiempi KUp7-päivitys ja siihen lisätty kuva). Oli mielestäni tärkeää, että jokainen meistä, jotka teimme tätä tehtävää, sai päättää ihan itsenäisesti, kuinka itselleen läheisen kuvasarjan lopulta teki. Minun sarjani oli henkilökohtaisuudeltaan hyvää keskitasoa. Osa ryhmäläisteni töistä oli niin riipaisevan omakohtaisia, että aloin melkein itkeä kuunnellessani heidän esitelmiään.

Muutoksen seuraaminen- kuvasarjan tein itsenäisesti, koska en päässyt viimeiselle opetuskerralle. Korvasin sen suunnittelemalla samantyyppisen kuvasarjan käyttöön pohjautuvan tuntikokonaisuuden. Tein eka-tokaluokkalaisille tarkoitetun syksyn muutosten seuraamistehtävän, joka pohjustaa animaation tekemistä. Mielestäni ideani oli kerrankin hyvä ja toimiva, ja toivon, että pääsen joskus kokeilemaan sen toimimista myös käytännössä.

Molemmat kuvasarjat käytiin läpi pienemmissä ryhmissä, vaikken päässytkään osallistumaan niistä jälkimmäiseen, kuten jo mainitsinkin. Tämä arviointiratkaisu oli todella toimiva, koska kukaan ei ehtinyt pitkästyä, ja kaikki saivat sekä kommentoida että kertoa rauhassa töiden sisällöstä. Aloin heti miettiä, miten tämän kaiken voisi soveltaa alakouluun, jossa kaikkia oppilaita pitäisi kuitenkin koko ajan vahtia. Tietysti vanhempien kanssa voisi ehkä olla mahdollista sopia hiukan lyhyemmistä aamuista tai iltapäivistä, vaikkei lapsia voikaan keskellä päivää lähettää tunniksi muualle odottamaan, että toiset pienryhmät saavat esiteltyä kuvasarjansa.

Nyt kurssi on loppu. Opin uutta, mutten mielestäni ihan niin monen opintopisteen edestä, joita sain. Tämä johtuu varmasti siitä, että ympäristön ja tilan taiteen käsittelyyn käytettiin kurssiin kuuluvasta ajasta vain pienen pieni osa, ja loput menivät mm. näyttelyn rakenteluun. Se tuli kuitenkin sisäistettyä, ettei tilateoksen tekeminen ole helppoa, mutta se on sitäkin mielenkiintoisempaa ja opettavaisempaa itsessään.

Merci de tout,
Veera

Kevätnäyttely

Vaikka Kevätnäyttelyn kokoamiseen ja purkamiseen käytettiinkin periaatteessa aikaa eri kurssien puitteissa, minusta tuntuu siltä, että koko homma aukeaa paremmin, kun kirjoitan sen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Koska olin viestintäryhmässä, töiden ripustamisen ei olisi oikeastaan pitänyt koskea minua lainkaan. Huomasin kuitenkin, että kun ripustamispäivä koitti, minä jotenkin vahingossa jäinkin avustamaan ripustustiimiä. Itse asiassa perimmäinen syy oli, etten voinut jäädä seuraavana päivänä auttamaan näyttelyn viimeistelyssä, koska minulla oli erään lukemiskasvatukseen liittyvän kurssin tuntisuunnitelmapalaveri täyttämässä päivääni.

Niinpä minä sitten solmin solmut siimojen päässä roikkuviin liiketeoksiin (minä kun olen meistä se "suuri purjehtija"...), virittelin hallaharsoja jesarilla kiinni rappukäytävien seiniin ja toin kasvintaimia rullakolla eri kerroksiin. Muutaman tunnin kuluttua huomasin, että moni ripustusryhmäläinenkin oli jo poistunut paikalta, mutta minä autoin sitkeästi yhtä heistä laittamaan teoksia sermeihin kiinni. Pienet, "päättömät" nuppineulat ovat kyllä hienon näköisiä, mutta meillä molemmilla oli seuraavana aamuna sormet mustelmilla...

Tosiaan, seuraavan aamun ja avajaispäivän valjetessa moni meistä oli tullut normaalisti puoli yhdeksäksi yliopistolle. Hoksasimme kuitenkin melko nopeasti, ettei tunti varmaankaan ala ihan vielä, kun opettajaakaan ei kerran näy. Sen sijaan osa eilen ripustetuista töistä oli varissut seiniltä kuin syksyn lehdet. Aamun ratoksi ryhdyimme siis ripustelemaan pudonneita töitä siimoihin ja siimoja kiinni seiniin. En olisi millään malttanut lähteä työn touhusta takaisin luokkaan!

Vaikkei minulla pitänytkään olla yhtään aikaa oppitunnin jälkeen, löysivät lukemiskasvatuskurssin ryhmäläiseni minut heilumasta tikkailta ja ripustamasta grafiikkatöitä portaikon seinälle. Vasta heidän saavuttuaan myönsin, että olin varmaankin tehnyt oman osuuteni näyttelyn puolesta, ja siirryin tekemään tuntisuunnitelmia tulevaa museovierailua varten. Lopulta siihenkin tuntisuunnitelmaan päätyi kuvataiteellista tekemistä - mitenkäs koira karvoistaan pääsisi.

Avajaisissa oli yllättävän paljon porukkaa siihen nähden, miten heikosti me tiedottajat olimme työmme tehneet. Olin iloisesti yllättynyt, että oma äitinikin ehti mukaan - oli todella mukavaa päästä esittelemään koko vuoden kestäneen projektin saavutuksia jollekulle tutulle. Minusta nimittäin tuntuu, että monet opettajankoulutuslaitoksen ulkopuoliset tuttavani, ystäväni ja perheenjäseneni ovat ajatelleet kuvataiteen opintojeni olleen kevyitä ja helppoja, ja että olen pitänyt nyt tällaisen hengähdysvuoden. Asia ei kuitenkaan ole ihan näinkään, vaikken halua valittaa, koska rankempiakin vuosia on koulu-uralleni mahtunut.

Avajaisten alkuun esitimme kiertokulkua kuvaavan performanssin koko ryhmän voimin. Sitä oli hauska tehdä, ja lisäksi tiesin, että se myös näytti hyvältä. Hauskuus johtui ehkä siitä, että olen lapsuudessani harrastanut paljon nykytanssia, ja varmuus koko numeron erinomaisuudesta tuli taas siitä, että luotin sitä suunnitelleiden ihmisten makuun ja tilan- sekä ryhmänhallintataitoihin. Niinpä me nousimme, kiihdytimme ja rauhoitumme, kun ilta-aurinko värjäsi Educariumin punaisellaan. (No, olisi ainakin voinut värjätä, ellei ilta olisi ollut pilvinen.)

Kaikki opettajamme olivat läsnä avajaisissa, ja meidän pitämämme puheen jälkeen he sanoivat kaikki pari sanaa myös meille. Olin syystä tai toisesta hyvin liikuttunut heidän sanoistaan, sekä siitä, että omat teokseni olivat todella päässeet näytille näin hienoon näyttelyyn. Myös elokuvamme pääsivät uudelleen näytille, mikä oli hauskaa, vaikka toiseen kertaan nähtynä huomasinkin paljon asioita, jotka olisin nyt halunnut tehdä toisin. Ehkäpä toisinaan on hyvä vain hyväksyä epätäydellisyys ja todeta, että projekti on valmis ja loppuun käsitelty.


8.5. keskiviikkona pidimme lopetuskerran, jolloin kaikki kolme opettajaamme olivat jälleen paikalla. Kiersimme heidän kanssaan myös näyttelyn ja keskustelimme tekemistämme valinnoista. Tällaisen "arvostelun" kuuleminen oli oikein hyvä asia, koska muuten näyttelyn kokoaminen olisi jäänyt mielestäni turhan irralliseksi opiskelusta. Nyt minusta tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa, etten osaa selittää tätä tunnetta sanoin, mutta... No, jos näyttelyä ei olisi arvioitu lainkaan, meidän olisi pitänyt saada mielestäni sen kokoamisesta palkkaa. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, mutta ainakin tiedän, että mielestäni näyttelyiden kokoaminen ilman suoraa palautetta on toisten ihmisten palkkatyötä. Hyvä siis, että teimme tämän kävelyn.

Kiertokävelyyn mennessä muutamat työt olivat jo päättäneet romahtaa alas, muun muassa minun "Männyn elämä"-teokseni. Se oli onneksi säilynyt vaurioitta, ja eräs ryhmäläiseni oli pelastanut sen pois käytäviltä ja turvaan kuvisluokkaan.

Lopetukseen kuului, että jokainen meistä sai vuorollaan esitellä yhden vuoden aikana tekemistään prosesseista tai produkteista, jotka olivat erityisen onnistuneita tai epäonnistuneita. Minulla oli vaikeuksia esiteltävän työn päättämisessä; minun teki mieli valita jotakin erilaista ja poikkeavaa, ja olisin ehdottomasti halunnut kertoa jostakin epäonnistuneesta prosessista. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, vaikka kuinka yritin pohtia koko kuvataiteellista vuottani.

Sitten mieleeni juolahti, että kertoisin prosessista, jota kävin läpi kuvanmuokkauksen parissa. Opin paljon uutta, vaikka osasin jo suurimman osan kerrotuista asioista. Tämä hieno idea kuitenkin kaatui siihen, ettei Photoshop-kuvanmuokkaustehtävässä ollut ollut minkäänlaista tavoitetta, jota täyttää. Se oli yksi koko vuoden harmittavimmista asioista, ja nyt jouduin jättämään sen käsittelemättä myös tässä loppukeskustelussa.

Sen sijaan päädyin lopulta kertomaan Kuvamatkan tuotoksestani, vaikka arvasin todella monen muun valinneen saman teoksen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että sen myötä opin eniten pitkäaikaisen, syvällisen prosessin merkityksestä osana kuvataidetta (myös opetuksessa). Lisäksi Männyn elämän maalaaminen oli prosessi, jonka kautta ymmärsin aivan uudella tavalla, mitä taiteilijan työ todella on, ja kuinka paljon se vaatii aikaa sekä taustatyötä. Ymmärsin jotakin uutta inspiraation luonteesta ja siitä, kuinka se joskus tulee nopeasti kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta vaatii yleensä pitkäaikaista herättelyä ja asioiden prosessointia. Männyn elämä oli ensimmäinen maalaukseni kankaalle, ensimmäinen akryylivärityöni ja ensimmäinen täysin abstrakti teokseni, jossa jokaisella viivalla ja värillä oli oma paikkansa ja merkityksensä.

Tässä välissä täytyy tietysti sanoa, että tiedän kyllä abstraktiuden yleensä jatkuvan myös merkitysten tasolle. Olen kuitenkin vuoden aikana oppinut myös, että kun säännöt tietää, niitä voi myös rikkoa. Niinpä henkilökohtaisesti tärkeimmässä prosessissani onkin kyse ristiriitaisesti abstraktista teoksesta, joka on täynnä merkityksiä. Olen todella tyytyväinen omaan päätökseeni hylätä taideteorioita sitovat normit tätä teosta tehdessäni.

Prosessiin kuului toki myös ikävämpi puoli, jonka yritin myös omassa viiden minuutin puheenvuorossani tuoda ilmi: kurssilla ei ollut aikaa käydä läpi tekemiäni korvaavia tehtäviä, enkä saanut niistä mitään palautetta. Se harmitti minua vielä enemmän siksi, että kävin prosessin kannalta tärkeimmät elämykset läpi juuri sen loppuvaiheessa, näiden korvaavien tehtävien aikana. Olisin halunnut kertoa kaikille enemmän esteettisestä elämyksestä, jonka kohtasin Juséliuksen mausoleumissa, ja kuulla, mitä edes omat ryhmäläiseni olivat ajatelleet kulkiessaan Ateneumissa Eero Järnefelt-salien läpi. Minun prosessini jäi kuitenkin syrjään ja sai väistyä ajan puutteen vuoksi. Kaiken kaikkiaan esittelemäni Kuvamatka-prosessi oli siis sekä koko vuoden opettavaisin että traagisin.

Palautetilaisuuden lopulta päätyttyä (istuin hiljaa paikallani ja kuuntelin muita puolentoista tunnin ajan ilman taukoja; alaselkäni ei varsinaisesti nauttinut siitä) ryhdyimme purkamaan Kevätnäyttelyä. Purkaminen kävi nopeasti ja hyvässä yhteistyössä. Sain kotiinvietäväksi punajuuren ja pinaatin taimia; muistelen sitten mökillä niitä kasvatellessani, kuinka kauniin Kevätnäyttelyn saimme yhdessä aikaan.

- Veera

Veistoksen kanssa kävelyllä

Otin tänään joitakin mielestäni varsin onnistuneita kuvia puisesta omakuvastani. Siinä kuvatessani aloin kuitenkin pohtia, mahdoinkohan ymmärtää tehtävänantoa sittenkään aivan oikein, ja päätin tarkistaa asian...
Ja hups, en ollutkaan muistanut sitä oikein! Minun pitikin tehdä kuvasarja, joka kertoo veistoksen kävelyretkestä ja jotakin myös sen syistä. Nyt onkin melkoinen keksiminen... Onneksi palautuspäivä on vasta huomenna, ehdin siis aamulla tehdä vielä viime hetken korjauksia patsaskävelyyni.
Joko minä olen ollut jossakin haavemaailmoissani ja ajatellut jotain ihan muuta oppitunnilla, tai sitten meille näytetyt virikekuvat olivatkin tällä kertaa harhaan johtavia kuvia.

Ajattelin käyttää tämän illan siihen, että keksin patsaalleni hyvän syyn, miksi se on lähtenyt kävelemään. Tai oikeastaan kysehän on minusta itsestäni, vain puisessa muodossa. Miksi minä olen halunnut lähteä pois niiltä sijoilta, joille joku on minut laskenut?

Tätä kirjoittaessani taisinkin juuri saada mahdollisesti hyvinkin arvokkaan ajatuksenpoikasen! Tai ainakin toivon niin, koska tunnit sen kuin hupenevat, ja töiden aamuvuoron sekä kaikenlaisten muiden kissanristiäisten johdosta olen jo aika väsynyt. Virtaa ei riitä kovinkaan monen kuningasidean keksimiseen.

Ympäristön ja tilan taide

Huomaan näin vuoden lopuksi siirtyneeni pois hyvistä tavoista, kuten päiväkirjan kirjoittaminen joka oppitunnin jälkeen. Niinpä julkaisen nämä viimeisten kurssien päiväkirjat vain muutamassa huuuurrrjan pitkässä postauksessa! Lisäksi joidenkin niistä taso on muiden kiireideni takia auttamattomasti huonompi kuin tähänastisten - toivon, että lukijani voivat antaa sen minulle anteeksi.


21.3.

Ensimmäinen kerta, kurssin läpikäyntiä siis monin tavoin ja hyvin perusteellisesti. Erityisesti aikaa vei tentin ja siihen valmistautumisen ohjeistaminen. Tentti tulisi olemaan paritentti, aineistotentti ja silti ajaltaan ja paikaltaan rajattu - ei siis mielestäni mikään ihme, että olimme kaikki melko lailla hämillämme.

Keskustelimme myös seuraavalla kerralla suunniteltavasta ympäristötaideteoksesta ja siitä, mitä ympäristötaide itse asiassa on. Jos totta puhutaan, luento-osuus tuntui minusta todella pitkältä, sillä saman asian olisi voinut käydä läpi vain kysymällä, mitä meille tulee mieleen sanoista ympäristötaide ja tilataide. Ainakin minulle oli noin viiden minuutin luennon jälkeen selvää, että ympäristötaide on usein kierrätysmateriaalista tehtyä ja ottaa kantaa ympäristöönsä. Luento sen sijaan kesti paljon pidempään. Niinpä hämmennyin, enkä nyt oikein osaa päättää, jäikö minulta ehkä sittenkin huomaamatta jotakin tärkeää.

Saimme kotitehtäväksi pohtia, minkä tyyppisen ympäristöteoksen haluaisimme tehdä. Olimme pohtineet asiaa yhdessä jo tämän ensimmäisen oppitunnin lopuksi. Päätimme yhdessä, että teemana olisi kevät. Kuukaudesta huolimatta maa oli nimittäin edelleen paksun lumivaipan alla, eikä aurinkokaan paistanut kuin ehkä kaksi kertaa viikossa - me siis kaikki kaipasimme vähän piristystä tähän odotuksen keskelle. Rajaukseksi annettiin, että teoksen piti olla puissa


25.3.

Tämän tunnin aiheeksi oli etukäteen kerrottu ympäristötaideteoksen suunnittelu.

Tunti alkoi kuitenkin luento-osuudella, joka syvensi ehkä vielä hieman ympäristötaiteen käsitettä. Ainakin luennon jälkeen oli sellainen olo, että ympäristötaide on kovin monitulkintainen sana, mutta toisaalta, se liittyy lähes aina ekologisiin arvoihin. Toisin sanoen en ole varma, opinko juuri mitään uutta, muutaman taiteilijan nimen lisäksi.

Sitten pääsimme suunnittelemaan ympäristötaidetta käytännössä. Kokosimme ensin ajatuksia pienryhmissä, joissa piti noin vartissa saada aikaan kuvallinen esitys ryhmämme ideasta. Opettaja olisi antanut enemmänkin aikaa, mutta meille olisi riittänyt kymmenenkin minuuttia aivan mainiosti. Ryhmämme lähti ajatuksesta, jossa puihin viedään lehtiköynnöksiä. Lisäsin kuvalliseen suunnitelmaamme yhden linnunpöntön, koska se näytti siinä mielestäni hyvältä.

Kun sitten kävimme läpi eri ryhmien suunnitelmia, kävi jotenkin mystisesti niin, että juuri se minun linnunpönttöni olikin demokraattisesti äänestettynä paras idea. Olin hämmästynyt, mutten tietenkään alkanut pitää asiasta mitään meteliä - omakehu haisee, sanottiin meilläpäin, kun lapsena leikimme ja joku kehui olevansa muita parempi jossakin. Joka tapauksessa, seuraavaksi piti sitten pohtia, millaisia linnunpönttöjä tekisimme.

Oli hyvin, hyvin vaikeaa kuunnella kaikkien ehdotuksia ja yrittää päästä kaikkia miellyttävään kompromissiin linnunpönttöjen ulkonäöstä. Itse olisin pitänyt siitä, että kaikilla olisi ollut lähtökohtanaan maitotölkki, mutta värit ja muodot olisi sen jälkeen voinut päättää itse. Toiset taas olisivat halunneet pelkkiä vaaleankeltaisia pönttöjä. Minä olisin halunnut puut pullolleen niitä, mutta jotkut halusivat korkeintaan kuusi pönttöä. Tästä kaikesta syntyi kuitenkin, pitkän vääntämisen jälkeen, kompromissi.

Ryhdyimme työhön sitä mukaan, kun saimme keittiöstä maitotölkkejä. Kaiken sen rapsuttelun ja maalaamisen keskellä moni kävi kysymässä minulta (melko retoriseen sävyyn), saisikohan tölkkiin tehdä enemmän kuin yhden reiän, tai voisikohan sen sittenkin maalata kahdella värillä. Vastasin virnistyksellä ja annoin kaiken tukeni sääntöjen rikkomiselle, vaikken yleensä lähdekään sellaiselle linjalle. Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, ettei ehdotonta yhtenäisyyttä halunneiden linjaa voinut mitenkään saavuttaa, ja osa ryhmäläisistä olisi kokenut jääneensä prosessista ulkopuoliseksi, jos pieniä rikkomuksia ei olisi sallittu.

Jätimme kertaalleen maalatut pöntöt kuivumaan lähtiessämme kotiin. Ainakin minä siirryin hyvin pian lueskelemaan ensi kerran tenttiä varten.


4.4.

Kertomus epäonnisesta tenttipäivästä.

Eräänä aamuna Veera oli saapunut yliopistolle tehdäkseen tentin yhdessä parinsa kanssa. He siirtyivät aineiston ja tietokoneen kanssa ruokalan kabinettitilaan ja ryhtyivät intoa puhkuen toimeen. Tuntisuunnitelman pitäisi valmistua kahdessa tunnissa... Mutta sitten...!

Tentti sisälsi hieman omituisia kohtia, joita ihmettelimme yhdessä. Meillä ei ole tapana kirjata tuntisuunnitelmiin POPSin yleisiä tavoitteita, sillä niiden oletetaan mielestämme leikkaavan kaikkea opetusta joka tapauksessa. Nyt kuitenkin niiden, aivan kuten kaikkien aihekokonaisuuksienkin, kirjaamiseen meni valtavan paljon aikaa ja energiaa, joka oli pois varsinaisesta suunnittelutyöstä.

Hidasteista huolimatta tenttivastauksemme valmistui hyvää vauhtia, ja olimme saaneet tekstiosuuden valmiiksi niin, että meillä olisi ollut vielä hyvät neljäkymmentä minuuttia aikaa kirjoittamiselle. Ongelmat alkoivat, kun ryhdyimme liittämään kuvia osaksi tenttiämme.
Ne eivät tahtoneet millään kopioitua, ja parini piti nähdä melkoisesti vaivaa, jotta hän sai kuvat siirrettyä word-dokumenttiin. Ja sitten, yhtäkkiä, kummankaan huomaamatta, hän hipaisi väärää nappia ja...

Emme tietenkään olleet tallentaneet vastausta mihinkään. Minä en voinut kuin nauraa, ja rauhoitella romahduksen partaalla olevaa pariani. Yksi tentti ei ole elämää suurempi asia, mutta toki tuntui inhottavalta, että kahden tunnin hyvä työ valui bittiavaruuteen.

Jouduimme tekemään erityisjärjestelyitä, jotka johtivat siihen, että kandiseminaarin jälkeen iltapäivällä saavuimme molemmat takaisin kuvisluokkaan ja aloitimme uudestaan alusta.
Toisella kerralla yleisten tavoitteiden kirjaaminen tuntui vielä turhemmalta.


Varsinaisen tunnin lopussa meille annettiin vielä itsenäinen valokuvaustehtävä, jonka tarkoituksena oli seurata valokuvien avulla jotakin muuttuvaa kohdetta. Sen työn palautukseen oli kuitenkin yli kuukausi aikaa, joten mitään paniikkia ei ole, ja toisaalta, kuviin voi saada melko suurenkin muutoksen!
Meitä pyydettiin myös suunnittelemaan etukäteen ensi kerralla toteutettava veistos-omakuva.

Koko porukka työn touhussa

Näiden lisäksi kävimme vielä ripustamassa ympäristöteoksemme paikoilleen. Oma linnunpönttöni oli vielä maalista hieman märkä, mutta onnistuin onneksi olemaan maalaamatta puuta, johon taideteosta ripustin, siinä sivussa... Otin muuten vapauden lisätä pönttöni alaosaan ja pohjaan katkelman "Tuol' on mun kultani"-kansanlaulun sanoista, jotka sopivat mielestäni odotuksen teemaan.



Kun et tule jo, kun et tule jo...

Viikonloppuna materiaalia metsästäessäni löysin halkopinosta todella kauniin kelomännyn palasen, jonka pakkasin laukkuun mukaan seuraavaa keskiviikkoa varten.


10.4.

Teimme veistosta. Olin jo hieman aloittanut veistelyä kotona, ja vaikka puukko olikin hiukan tylstynyt, otin sen silti mukaan. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä muina miehinä ympäri yliopistoa puukko laukussaan...
Puun veistäminen oli hyvin tarkkaan harkittu valinta. Halusin tehdä omakuvan jostakin, joka on syntynyt, ja joka voi myös maatua. Halusin myös kokeilla uutta tekniikkaa, kun sellaiseen oli mahdollisuus. Halusin käyttää veistämiseen aitoa lihasvoimaa, ja lisäksi halusin tehdä jotakin, jolla olisi yhteys veistosperinteeseen ja historiaan. Muuten teos ei olisi kuvannut minua.

Tärkeimmät työvälineet: kelo, puukko ja työhanskat

Olin tietysti valinnut mahdollisimman kovan puulajin, eikä tylsä puukko ole koskaan erityisen hyvä työväline. Kyllä minä sitten lopulta jouduin hiukan käyttämään myös talttaa, mutta sekin oli lihasvoimaa vaativa, minulle uusi tekniikka. Niinpä taltan käyttö sopi hyvin alkuperäiseen suunnitelmaani. Olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen.

Omakuva: kelo

Suunnittelimme myös ensi kerralla alkuun laitettavan, näyttelyyn esille tulevan tilataideteoksen. Oikeastaan olimme keskustelleet aiheesta jo aiemmin, joten päätös syntyi nopeasti: halusimme lasipurkeissa kasvavia hyötykasvien taimia osoittamaan katsojille näyttelyaluetta ja tuomaan luonnon ja kevään sisälle yliopistorakennukseen. Kun mullan, purkkien ja siementen hankinnasta oltiin sovittu, olimme kaikki tyytyväisiä ja poistuimme omille teillemme, tutkimaan kierrätyskaappiemme sisustoja lasipurkkien varalta.


18.4.

Tila- / ympäristötaideteosta varten käytimme tämän kerran sormet mullassa, siemeniä istutellen. Minä olen tehnyt jonkin verran istutuksia aiemminkin, joten toimin siinä samalla jonkinlaisena tukipisteenä muille istuttelijoille. Oli todella hauskaa päästä tekemään taas kevätpuuhia - tuntuu jo siltä, että kesä ehkä tulee sittenkin!

Saimme myös ohjeet veistoksemme "kävelytykseen", siis kuvaamiseen erilaisissa tiloissa, eri kulmista, eri valoissa. Kuvien piti tuoda esille paikkoja, jonne haluaisimme omakuvamme sijoittuvan, tai toisaalta paikkoja, joissa sen merkitys muuttuu selvästi erilaiseksi.

Ripustusryhmä teki omia suunnitelmiaan toisen luokan puolella, minä ja muutama muu tutustuimme papujen istuttamiseen. Kaikki kävivät istuttamassa ainakin jotakin. Pian kaikki purkit olivat täynnä multaa ja siemeniä, ja totesimme, ettei muuta tekemistä oikein enää ollut. Niinpä siivosimme luokat oikein kunnolla, laitoimme kaiken paikoilleen ja lähdimme kotiin toivoen, että istutukset selviäisivät ja alkaisivat myös itää ennen näyttelyä.


24.4.

Tämä kerta oli pyhitetty kokonaan Kevätnäyttelyn rakentamiseen. Istutuksemme olivat itäneet (myös ne muutamat pavut!), joten tilateoksen tekeminen onnistui nyt oikein hyvin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten tehtävä oli hyvin nopeasti suoritettu.

- Veera

Back to basics

11.3.

Kuvataidekasvatuksellinen vuoteni alkaa lähennellä loppuaan. Sen huomaa viimeistään siitä, että meillä alkoi kurssi nimeltä Kuvataideopetuksen perusteet. Tai no, oikeastaan se on vähän nurinkurista... Ehkä näitä perusteita olisi ollut hyvä prosessoida koko vuoden ajan.

Ensimmäinen tunti meni pitkälti käytännön asioiden läpikäymisessä - tulossa on opetuskokeilua, kevätnäyttelyä, aineopintoihin hakua ja kotitenttiä, jotka kaikki vaativat selityksiä. Onkin todella hienoa päästä käymään pitkästä aikaa koulussa katsomassa ihan oikeita lapsia! Vielä parempaa on, että pääsen opettamaan yläkouluikäisiä. Olisi nimittäin hyvä tietää ENNEN aineopintoja, onko yläkoulu lainkaan minua varten. Yksi opetuskokeilu tosin ei kerro juuri mitään, mutta se on hyvä alku kokemusten keräämiselle.

Varsinainen työ, jota aloitimme (mutta jota emme ehtineet tehdä lainkaan) tehtiin parityönä. Ajatuksena oli miettiä muistoja omilta kouluajoilta ja tehdä niistä zinejä (pieniä omakustannelehtisiä) ihan oikealla tussilla. En olekaan koskaan kokeillut sitä! (harmi, etten kokeile nytkään - pitäisi vain osata ensi yrittämällä...)
Mutta muistot olivatkin todella mielenkiintoisia. Jostakin mystisestä syystä päädyimme parini kanssa pohtimaan niitä yleisimpiä ja huonoimpia kokemuksiamme kuvataiteen tunneilta. Tästä muodostui kuvallinen ilmaisumuoto nimeltä "Kuolun kuvataiteen vuodenajat", eräänlainen neljään jaettu kello. Osat sisälsivät mahdollisesti tämän blogin lukijallekin tuttuja kuvataiteen tehtäviä, joilla kaikilla on hyvin vähän tekemistä itseilmaisun ja luovuuden kanssa: SYKSY pihlajanmarjoja ja lehtiä TALVI joulutontun silhuetti, mallista KEVÄT rairuohoastia KESÄ äitienpäiväkortti, orvokeilla.

Työtä pitäisi tehdä omalla ajalla, mutta meille sellaisen järjestäminen tulee kyllä olemaan todella haasteellista. Molemmilla kun on omia menoja suurin piirtein aina tuntien ulkopuolella. Katsotaan, miten käy...


27.3.

Tällä kertaa sukelsimme syvemmälle viime kerralla pohtimiimme kokemuksiin kuvataiteen - tai kuvaamataidon, kuten oppiainetta silloin nimitettiin kun mitä kävin koulua - tunneista. Aloimme samalla pohtia, millainen on hyvä kuvataiteen opetussuunnitelma.
Moni opettaja on kuulemma kaivannut jonkinlaisia suuntaviivoja siitä, millaisia taitoja oppilailla pitäisi olla jokaisen luokan jälkeen. Meidän opettajamme mielestä ajatus on kuitenkin mahdoton, sillä taidot eivät kehity kaikilla samanaikaisesti tai samalla tavalla. Itse olen ehkä näiden kahden ajattelutavan välimaastossa - opetussuunnitelman tietty konkreettisuus helpottaisi oppilaiden siirtymiä opettajalta toiselle, mutta toisaalta tasapäistäisi opetusta ehkä liiaksikin. Pitkän kuvataiteen opiskellut opettaja ymmärtää kyllä, etteivät konkreettisetkaan tavoitteet rajaa opetusta matkimiseen tai taitojen opetteluun ilman luovaa prosessia, mutta kaikki opettajat eivät välttämättä pysty samaan.

Etenimme taitokeskustelussamme siihen, että mietimme, mitkä ovat ne välineet, joita perinteisesti on pidetty hyvän kuvataiteen hallinnan avaimina. Kategorioita syntyi viisi: piirtimet, liidut, maalit, kolmiulotteisuus ja kuvanmuokkaus. Kritisoimme kovasti jaottelua, mikä olikin tarkoitus - rajapinnat eri välineiden välillä ovat hyvin häilyviä (esim. vesiliukoinen liitu), eikä jokaista kategoriaa tarvitse oppia käyttämään ennen kuin voi luoda taidetta. Itse asiassa yksikin riittää ihan hyvin. Tästä huolimatta on tietysti aivan oikein, että kuvataideopetuksessa tulee kokeilla mahdollisimman paljon ja syvällisesti erilaisia välineitä, jotta kaikilla oppilailla olisi mahdollisuus toteuttaa ominta tapaansa luoda kuvia.

Käydessämme läpi eri pöydille koottuja välineitä opetttaja selitti myös niiden käyttöön tarvittavista tekniikoista. Pastelliliitujen kohdalla herätti suurta närää se, ettei meille ollut kerrottu niiden varsinaista tarkoitusta - sitä, että piirtimen jälki jää myös näkyviin - silloin kun teimme kokonaisen työn pastellein.

Myös tehtävänanto kunnioitti alakoulumuistojamme: saimme kokonaisen diallisen aiheita (joiden joukossa "vapaa aihe"), tekniikka ja koko olivat vapaat, ja aikaa annettiin puoli tuntia. Koin hyvin samankaltaista ahdistusta, jonka muistin jo alakouluajoilta, kuvaamataitotunneilta joilla ei ollut aikaa tehdä yhtään mitään hienoa tai onnistunutta. Vain säheltää.
Paperille ilmaantui kärsivän näköisen ihmisen kasvot, jotka kuvastivat omaa tunnetilaani.

Tehtävänanto oli itse asiassa erittäin hyvä, koska se sai muistamaan, mitä EI saa KOSKAAN tehdä, kun toimii kuvataideopettajana - yhden oppitunnin työt ovat sula mahdottomuus, eikä niitä tehdessä voi oppia ainakaan uutta tekniikkaa. Yhden tunnin työt sopivat ehkä integrointiin, vaikka historian oppitunneille, mutta kuvataiteen tunnille kyllä eivät, kiitos vain!

Oli ihan kamalaa ripustaa aikaansaannostani seinälle. En ollut siitä lainkaan ylpeä, vaikka se sisälsikin hyvin arvokkaan opetuksen.

3.4.

Olimme saaneet kotitehtäväksi miettiä, mitä taidesuuntausta viime tunnin tekeleemme edusti (en kerta kaikkiaan voi puhua teoksesta tämän harjoituksen kohdalla). Päädyin oman työni kohdalla ekspressiiviseen taidesuuntaukseen, koska halusin tuoda tunteeni paperille, ja ne mielestäni saattavat hyvinkin välittyä myös katsojalle. Opettaja ja ryhmä olivat samaa mieltä - ja opettaja totesi, ettei kukaan muu kuin minä itse voi oikeastaan päättää, onko seinälle ripustettu liitupiirrokseni taidetta vai ei. Ehkäpä ei tällä kertaa, mietin itsekseni. Ainahan ei voi onnistua.

Tänään pääsimme opettajan lempiaiheeseen, joka on kieltämättä melkoisen keskeinen myös kuvisopetuksen kannalta: niinkutsuttuun kolmioleipämalliin. Itselleni kolmioleivät ovat tuttuja jo luokanopettajien peruskurssilta (ja itse asiassa jo valintakokeesta). Minua ne ovat usein hämmentäneet enemmän kuin auttaneet, ja tänään selvisi syy siihenkin, nimittäin värivirhe yhdessä kolmioleivistä.

Joka tapauksessa kolmioleipämallin pääidea on siinä, että opetuksen tulisi perustua erilaisten taideteorioiden vaihteluun. Lisäksi on erittäin tärkeää liittää opetus osaksi lapsen elämismaailmaa ja muutenkin pyrkiä siihen, että opetus olisi lapsilähtöistä. Kaiken kaikkiaan näiden hämmentävien eväsleipien sanoma on siis varsin looginen ja vieläpä hyvä.

Löysin myös itsestäni tällä oppitunnilla selvän parantamisen kohteen. Minun on hyvin vaikea sulattaa sitä, että hyvää taidetta voi tehdä ilman sanomaa ja merkitystä. Minun täytyy vielä yrittää etsiä, missä kohtaa tämä pato oikeastaan mielessäni on, sillä se ei ole aivan yksiselitteinen. Minä todella nautin, kun vierailin Pariisissa Centre Pompidoussa, ja näin noin 2x4 m suuren teoksen, johon kuului valkoinen neliö, jonka kanssa lomittain oltiin piirretty tussilla seinään saman kokoinen valkoinen neliö. Teos oli mielestäni erittäin vaikuttava, vaikken edes yrittänyt hakea sille merkitystä. Mutta heti kun tullaan luokkahuoneeseen, minun on erittäin vaikea kuvitella antavani tehtävänantoa, jonka tavoitteet ovat puhtaan formalistisia. Miten sellaiseen muka voi motivoitua, kysyn helposti itseltäni.

Lopputunnista pidimme yhdessä opettajien kanssa palaverin Kevätnäyttelystä ja asioista, joita sen järjestelyt käsittävät. Työn määrä tuntuu todella hurjalta - miten me muka ikinä ehdimme, kun muutakin tekemistä on niin paljon?


8.4.

VOI MAHOTON! Aineopintojen haut pamahtivat ihan puskan takaa. Vaikkei ylimääräistä aikaa juuri olisikaan, nyt sitä on pakko löytää, että saan palautettua portfoliot ajoissa.

Aamulla, ennen oppituntia, pidimme Kevätnäyttelyn alkuunpanevan kokouksen yliopiston ruokalassa. Vaikka ryhmämme on kooltaan suuri, oli suunnittelu silti yllättävän kivutonta, kunhan alun myöhästelystä päästiin yli. Tiesin, että omassa aikataulussani ei ollut juuri tilaa ylimääräisille tunneille näyttelypäivän läheisyydessä, joten toivoin paikkaa tiedotusryhmässä. Ryhmään tulikin sitten sopivan monta jäsentä, että tuntui siltä, etten ehkä hukukaan töihin. Turvaverkko nostaisi minut kyllä tekemättömien tehtävien suosta.

Näyttelyn teemaksi valittiin Kiertokulku, joka oli ainakin minulle mieleen; se on käsitteenä mukavan monitulkintainen, kuvasi sopivasti meidän kuvataiteellista kasvamistamme ja lisäksi toimi hyvänä inspiraation lähteenä ripustustiimille. Kyllä tästä vielä hyvä taidenäyttely saataisiin aikaan!

Palaverin jälkeen siirryimme eväät mukanamme kuvataiteen luokkaan ja oppitunnille, jolla käsittelimme opetussuunnitelmaa. Aiheesta on jauhettu OKL:ssa jo niin paljon, että se alkaa ärsyttää, mutta tämä kerta olikin poikkeuksellinen. Saimme nimittäin kuulla, mitä uusi kuvataiteen opetussuunnitelma pitää sisällään. Olen siitä todella iloinen, koska fakta on, etten ehdi tehdä työtäni kovinkaan pitkään, ennen kuin opetussuunnitelma, johon olen nyt tottunut, vaihtuu uuteen. Nyt saimme pienen pintaraapaisun tulevaisuudestamme.

Suurin osa luento-osuudesta käytettiin kuitenkin mielestäni jo melko kuluneeseen pohdintaan siitä, millaisia sisältöjä POPSissa on, miten sitä voi jäsentää ja mitä siinä sanotaan. Toisaalta, nämä samat asiat eivät ehkä olekaan niin selviä opettajankoulutuksen ulkopuolelta tulleille opiskelijoille, joten ymmärsin pysyä kiltisti hiljaa ja yrittää kiinnostua samoista aiheista uudelleen. Välillä melkein onnistuinkin; esimerkiksi silloin, kun opettajamme muistutti, että POPSin pitäisi olla niin kirjoitettu, että oppilaiden vanhemmat voivat tarkastaa siitä, mitkä ovat heidän lapsensa oppimistavoitteet.


Saimme myös tekemämme ennakkotehtävät kuvataidekasvatuksen sivuainehausta takaisin. Oli erikoista katsella omaa työtään hetken aikaa kuin vieraan tekemää. Pitäisiköhän minun alkaa piilotella kuvistöitäni kaappeihin, joista voisin sitten vuoden-parin päästä löytää ne uudelleen? Työ näytti silmissäni nimittäin aivan uudelta pitkän aikaa, ja huomasin siitä yksityiskohtia, joita en muistanut lainkaan maalanneeni. Joka tapauksessa olen manifestiini edelleen melkoisen tyytyväinen.

Tämän tunnin luova osuus toteutettiin ryhmätyönä. Tutkimme opetussuunnitelman sisältöjä ja tavoitteita pienryhmissä ja etsimme niistä asioita, jotka mielestämme tuntuivat erityisen tärkeiltä ja merkityksellisiltä. Samalla etsimme POPSista myös parannettavaa: esimerkiksi sen kieliasu ja sanavalinnat ("esteettinen") olivat toisinaan liian kapulakielisiä, vaikeaselkoisia tai merkityksettömiä. Opettajamme lupasi viedä terveiset uutta POPSia tekeville, jotta seuraava opetussuunnitelma olisi todellakin myös vanhempien luettavissa. Jos hyvin käy, kieliasun selkeys helpottaa vastuulliseen ja suunnitelmalliseen kuvataiteen opetukseen tarttumista myös niiden opettajien kohdalla, joille kuvis ei ole se kaikkein omin juttu.

Kerättyämme ajatuksia meidän piti ryhmänä päättää vähintään kuusi pääideaa, joiden kautta kuvataidetunneilla syntyneitä prosesseja ja produkteja voisi tai jopa pitäisi arvioida. Nämä kuusi pääideaa piti muuntaa kuvalliseen, helposti ymmärrettävään muotoon, ja niistä tehtiin arviointikortteja, joita lapsetkin osaisivat käyttää esimerkiksi vertaisarvioinnin osana.
Meidän ryhmämme nosti kuvataiteen POPSin tärkeimmiksi tavoitteiksi

x erilaisten tekniikoiden harjoittelun
x vuorovaikutuksen ja taiteesta keskustelun
x oman taidesuhteen luomisen
x leikin ja ilon osana koulutyötä
x taiteen aiheuttamat oivallukset
x monikulttuurisuuden ja
x ympäristösuhteen parantamisen.

Kaksi viimeistä niputimme samaan kuvakorttiin, jolle annoimme nimen "Kulttuurit ja ympäristö". Pääsimme korttien teossa jo hyvin pitkälle, ne jäivät tussausta vaille valmiiksi tunnin loppuessa.

11.4.

Tällä torstaisella oppitunnilla syvennyimme uuden POPSin, tai oikeastaan tässä vaiheessa vasta sen luonnoksen, sisältöihin. Olenkin ehtinyt jo luokanopettajaopintojeni aikana huolestua siitä, että opetussuunnitelmamuutos tulee suurin piirtein samana vuonna jona valmistun, mutta silti sitä on käyty koulutuksessa läpi vain pintaraapaisun verran. Joidenkin aineiden kohdalla opetussuunnitelman muutoksesta ei olla puhuttu ollenkaan. Tämä oppitunti tuli siis tarpeeseen.

Suurimpia muutoksia vanhaan verrattuna olivat mielestäni sanamuodot ja monikulttuurisuuden lisääminen, mutta on myös hyvä tietää, ettei uusi opetussuunnitelma ole pohjimmiltaan kovinkaan erilainen kuin nykyinen. Uudet sanamuodot toivottavasti ohjaavat niitä opettajia, joille tämä kuvataidekasvatus ei ole niitä vahvimpia aloja, paremmat eväät toteuttaa sitä hyvin. Toinen, koko POPSia koskeva muutos on aihekokonaisuuksien poistuminen ja korvautuminen laaja-alaisilla tavoitteilla, jotka ilmeisesti tullaan määrittelemään jokaisen oppiaineen kohdalla erikseen. Tämäkin todennäköisesti helpottaa monen opettajan työtä, vaikka itse olisin kyllä saattanut selvitä aihekokonaisuuksienkin kanssa.

POPS-luonnoksen käsittelyn jälkeen tunnin sisältö tuntui jotenkin hajaantuvan, tai en vain jostain syystä saanut enää kiinni punaisesta langasta. Sivusimme erittäin tärkeitä aiheita, mutta sain niistä irti vain pieniä hippusia. Puhuimme integraatiosta ja siitä, kuinka tärkeää olisi saada aikaan transfer- eli siirtovaikutus koulun ja kodin sekä eri oppiaineiden välillä. Tieto pitäisi saada siirtymään asiayhteydestä toiseen.

Puhuimme eheyttämisestä ja siitä, kuinka se on omituinen termi. Jonkun pitäisi olla ensin rikki, ennen kuin sitä voidaan alkaa eheyttää. Oikeastaan minulle jäi vielä hieman epäselväksi, kuinka suuri ero on käsitteiden integraatio ja eheyttäminen välillä, ja toisaalta, pitäisikö niiden välillä ollakaan eroa. Joka tapauksessa tuntuu hyvin järkevältä, että eri aineiden opettajat, koulu ja koti sekä koulun ulkopuoliset tahot kuten yritykset tekevät mahdollisimman paljon yhteistyötä. Niinhän kaikki oikeasti toimii, ja minun mielestäni koulun ensisijainen tavoite on opettaa elämästä, ei niinkään koulusta selviämistä.

Puhuimme hieman myös "Alppilan tönäisystä" ja sen uutisoinnin vaikutuksesta koulumaailmaan. Samalla sivusimme myös sitä, kuinka paljon yhteiskunnalliset asiat vaikuttavat myös kouluun. Koulu ei siis todellakaan voi tyytyä olemaan oma kuplansa keskellä pahaa maailmaa, vaikka välillä tuntuu, että juuri se on koulujen päällimmäinen pyrkimys - onneksi kuitenkin melko harvoin asia on näin.

Ja sitten me puhuimme vielä pikkuisen arvioinnista, aiheesta, joka toi minut näihin opintoihin. Emme kuitenkaan päässeet tähänkään kovinkaan syvälle, vaan käsittelimme lähinnä termin sisältöä ja sitä, kuinka sana arviointi eroaa arvostelusta. Totesimme, että arviointi ei ole arvottamista, vaan tavoitteisiin pohjautuvaa pohdintaa, jonka kautta myös opitaan jotakin. Vaikka tämä tuntui tunnilla pieneltä ja riittämättömältä, tiivistyi tässä silti hyvin ehkä kaiken arvioinnin perusta ja perustelu sen käytölle osana myös kuvataiteen opetusta.

Kun vielä itse muistaisin aina, mitkä ovat nämä kaikkea arviointia ohjaavat punaiset langat, niin kyllä hyvä tulisi!

Meidän piti tutkia myös viime kerralla aloitettuja arviointikortteja tänään. Kuinka ollakaan, suurimmalla osalla ryhmistä ne eivät olleet vielä valmiita. Niinpä siirsimme niiden läpikäynnin seuraavaan kertaan. Tästä takaiskusta huolimatta meille ei jäänyt minuuttiakaan ylimääräistä aikaa, vaan kaikki tuli käytettyä oikein harvinaisen tehokkaasti. En tiedä, johtuiko se enemmän meidän vai opettajan puheliaisuudesta.

Parini oli ehtinyt tehdä osansa meidän zinestämme, ja valmiista teoksesta tulikin aika hieno! (Opettaja tosin kritisoi kaikkien zinejä siitä, ettemme olleet tehneet teksteistä kuvamaisia. Johtui ehkä siitä, ettemme tienneet, että niin piti tehdä.)

Näyttikö sinunkin opettajasi kuviskalenteri tältä?

15.4.

Tänä aamuna kokoonnuimme viestintäporukan kanssa tehdäksemme mainokset ja kutsukortit. Minä menin kokoukseen myös, koska ajattelin, että olisi kiva opettaa muitakin käyttämään photoshopia edes sen verran kuin itse sitä hallitsen. Siihen värkkäilyyn menikin hetki aikaa, mutta lopputulos oli vaivan arvoinen.

Mainoksen teon jälkeen jätin ryhmän omasta mielestäni huolehtimaan siitä, kuka mainokset jakaa ja minne, ja menin vielä työparini kanssa kuuntelemaan palautetta tuntisuunnitelmasta, jonka olimme tehneet myöhemmin keväällä odottavaa kouluvierailua varten. Oma päiväni oli alkanut sen verran aikaisin ja tulisi loppumaan niin myöhään, että olisin kaivannut hieman enemmän positiivisia kommentteja. Tai ehkä suunnitelma vain oli niin keskeneräinen kuin opettaja antoi ymmärtää..? Joka tapauksessa, paljon hyviä vinkkejä saatiin kerättyä. Kun olisi vielä aikaa tehdä niiden ehdottamat muutokset!

Meidän piti aloittaa tämän päivän tunti esittelemällä pienryhmissä tekemämme arviointikortit, mutta suurimmalla osalla ryhmistä ne olivatkin vielä kesken. Niinpä siirryimme suurin piirtein suorinta reittiä muihin aiheisiin. Olin kuitenkin kuin tulisilla hiilillä, sillä Aalto-yliopiston hakupaperit, jotka piti jättää opettajalle tänään, olivat vielä tulostamatta, samoin kuin huomattavasti realistisempi hakulomake Lapin yliopistoon. Värkkäilin niitä sitten taukojen aikana.

Tunnin varsinainen aihe olkini mielenkiintoinen, ainakin sisälläni asuvan pikku historioitsijan mielestä: käsittelimme kuvataide-oppiaineen kehitystä. Kuvataide-termi on syntynyt tarpeesta muuttaa vanhaa, ehkä hieman väärille urille johtanutta "kuvaamataito"-termiä. Sitä puolestaan edelsi oppiaine nimeltä "piirustus" eli "kuvanto". Nimien mukana ovat vaihtuneet myös sisällöt.

Piirustuksen tunneilla keskityttiin erilaisten muotojen jäljentämiseen, varjostukseen ja käden taitojen parantamiseen. Taideaineen tehtäväksi koulussa nähtiin perinteen siirto ja käsityöläisen ammattiin harjoittaminen. Vaikka tunnista toiseen jatkuva piirtämisen harjoittelu kuulostikin lähinnä ahdistavalta, huomasin myös toivovani, että oppilaani voisivat joskus harjoitella samanlaisia perustaitoja. Toisin sanoen: pelkkä piirustun ei riitä, mutta osana muuta kuvataiteen opetusta se voi mielestäni edelleen perustella olemassaoloaan ja paikkaansa koulussa.

Kuvaamataito oli suuri askel taiteen opetukselle koulussa, sillä sen kautta korostuivat ensi kertaa luovuus ja originellius. Kuitenkin, hyvästä ajatuksesta huolimatta, sana "taito" yhdyssanan lopussa taisi johtaa opettajia harhaan, tai sitten piirustustunneilla opitut opit pysyivät tiukasti kiinni uudelleen nimetyn aineen opettajien mielikuvissa... Itsekin kuvaamataitoa opiskelleena koin kuvistunnit usein epämääräisiksi tekniikan harjoittelutunneiksi, joissa sain hyvin harvoin aikaan sellaista teosta, jonka olin mielessäni visualisoinut.
Tähän saattoi tosin olla suurimpana syynä se, että teimme pikkutarkan piirtämisen tehtäviä vahaliiduilla. Siinä saa olla aika velho onnistuakseen...

Kuvataide on vielä kovin uusi nimi oppiaineelle, mutta sillä on suuret tavoitteet: taide pitäisi nähdä enemmän itseisarvona. Pelkän tekniikan opiskelun sijaan pitäisi korostaa itseilmaisua ja kokeilemista yhä enemmän. Mukaan ovat tulleet myös media, teknologia ja ympäristökysymykset. Koulussa taidetuntien tehtävänä ei ole luoda hyviä käsityölaisiä tai tehdästyön tekijöitä, vaan innovatiivisia ja yritteliäitä tulevaisuuden rakentajia. Toisin sanoen: yhteiskunnassa vallitsevat arvot vaikuttavat suoraan opetussuunnitelmiin.

Luento-osuuden jälkeen jakauduimme ryhmiin sen mukaan, ketkä halusivat tehdä vertailevaa oppikirjatutkimusta minkäkin luokka-asteen kirjoista. Minä menin ryhmään, jonka kanssa ryhdyimme tutkimaan 1.-2. luokan oppikirjoja. Toinen oli 80-luvulta, toinen puolestaan 2000-luvulta. Saimme opettajalta monisteen, jonka kysymysten perusteella aloimme etsiä oppikirjoista yhtäläisyyksiä ja eroja. Tarkoituksena oli saada aikaan seinälle laitettava, litoposterin kokoinen posteri, joka esittelisi kirjojen (ja samalla opetussuunnitelmien) vertailun visuaalisesti. Työaikaa oli varattu pieni hetki tunnin loppuun sekä keskiviikon kaikki oppitunnit. Pääsimme mukavasti alkuun ja vastasimme monisteen kysymyksiin, mutta päätimme jättää visuaalisen ilmeen vielä hautumaan parin yön yli.

Jos keskittyminen oli ollut tähän asti minulle vaikeaa aineopintojen hakujen takia, se muuttui pian vielä vaikeammaksi. Opettajamme oli saanut viestin Lapin yliopistosta, ja viestin sisältö oli se, ettei meille voinutkaan järjestää viivästettyä hakua - ja näin ollen kukaan meistä ei pääsisi ensi vuonna Lappiin. Hetken aikaa oli todella tyhjä olo - olinko todella juuri printannut loistavan, kahdeksansivuisen portfolion turhan takia? Olinko todella jo ehtinyt laittaa itseni varausjonoon Rovaniemen ylioppilasasuntoihin?
Sitten minun oli pakko vain nauraa.

Ihmeellinen on elämän meri, kuinka se heittelee meitä sinne tänne kuin lastua laineilla.
Mutta minä olen meren tyttöjä, ja tiedän, ettei mikään myrsky kestä niin kauan, etteikö sen jälkeen tulisi taas puhdas ja rauhallinen tyyni. Eikä mikään tyven kestä niin kauan, etteikö sen jälkeen nousisi taas tuulenvire, jonka mukana on hyvä purjehtia haluamaansa suuntaan. Nyt oli selvästi myrskyn aika, mutta se vain avaa horisontin uusiin suuntiin.

Tällaisina päivinä olen todella onnellinen koiranomistaja!

17.4.

Teimme ryhmien kanssa omatoimisesti töitä, jotta viime tunnilla suunniteltu posteri tulisi valmiiksi. Meidän piti käyttää vielä hieman aikaa prosessointiin, kunnes ajatus puusta, jonka oksat haarautuvat sisältöjen mukaan, ja jonka jokaisella haaralla istuu tarkentava pikkulintu, alkoi hahmottua kaikkien ryhmäläisten mielessä. Teimme työnjaon ja ryhdyimme hommiin, ja olimme yllättävän tehokkaita: kolmessa tunnissa tuli melkein valmista!

Posterin lisäksi tein zineä. Pääsin siis toisin sanoen kokeilemaan rauhassa ja itsekseni, miten tussi toimii, ja miten sitä käytetään. Vaikka työvälineenäni oli vain oljenkorsi (ihan kirjaimellisesti), huomasin pian nauttivani tussaamisesta kovasti. Tussissa on jotakin ihanan orgaanista ja ennustamatonta, ja siitä tuleva jälki on luonnollista ja elävää. Olisin ehkä tehnyt koko posterin valmiiksi asti, jos en olisi muistuttanut itseäni, että myös parini piti saada kokeilla tussaamista.

Äsken käyttämistäni sanoista huomasin itsekin, että olen tainnut olla aivan liian paljon uppoutuneena kuvataiteen maailmaan... Pitäisi ehkä tehdä vaihtelun vuoksi jotakin ihan muuta välillä.
No, ehkä näyttelyn jälkeen sitten ehtii.

22.4.

Tunnista meni paljon aikaa näyttelyasioiden hoitamiseen, sillä näyttelyyn oli enää kolme päivää aikaa. Minulle selvisi, mikä oli vaivannut mieltäni koko viikonlopun: olin unohtanut lähettää mainosviestin puolentusinalle sähköpostilistalle tai kutsuvieraalle. Mietin hetken, oliko asia todella kuulunut minulle. Katselin ympärilleni, mutta päättelin muiden viestintäryhmäläisten ilmeistä, ettei se ollut ollut kenenkään muun kuin minun tehtäväni. Niinpä yritin ottaa opettajan stressin niskoilleni hammasta purren ja olla miettimättä niitä paria tuntia, jotka olin jo käyttänyt sähköpostien lähettämiseen edellisenä iltana. Opettaja mainitsi myös pari osoitetta, joita en varmasti ollut kuullut aiemmin, mutta joihin minun olisi ilman muuta pitänyt jo lähettää kutsu.

Lisäksi olin huomannut yliopistolle tullessani, ettei tekemiämme mainoksia näkynyt missään. Ajattelin kuitenkin, että joku muukin oli varmasti huomannut sen, ja kiiruhtaisi tauolla monistamaan puuttuvat mainokset ja veisi kutsut kaikkiin opettajainhuoneisiin.

Nyt pääsimme tutkimaan niitä pienryhmissä tekemiämme arviointikortteja, joiden prosessi oli laitettu käyntiin jo pari viikkoa sitten. Jotkut ryhmät olivat tehneet todella hienoja ja selkeitä kortteja. Meidän korttimme puolestaan olivat suhteessa siihen aikaan, joka meille alun perin annettiin niiden tekemiseen: ne olivat valmistuneet ajallaan, mutta näyttivät nyt hieman nuhjuisilta. Myös opettaja kommentoi sitä hieman negatiiviseen sävyyn, mikä oli mielestäni jokseenkin turhaa. Ymmärsin itsekin, että jos olisin tehnyt nämä kortit lapsille monistettaviksi, niiden olisi pitänyt olla vielä astetta selkeämpiä.

Joka tapauksessa, korttien idea oli hieno, ja ajattelinkin käyttää jotakin tämäntapaista myös osana omaa opetustani. Nyt, kaikki erilaiset kortit ja POPSin painotukset nähtyäni, huomaankin pohtivani ryhmäni tekemiä valintoja uudelleen. Ovatko ne kuusi korttia, tai seitsemän asiaa, todella ne, joita itse painotan? Luenko POPSia sellaiset aurinkolasit päässä, jotka päästävät läpi vain näihin asioihin liittyviä tavoitteita ja sisältöjä? Ja jos teen niin, onko se väärin - vai voisiko sittenkin olla niin, että nykyisessä POPSissa on liian paljon erillisiä tavoitteita? Koin hyvin samankaltaisia hetkiä silloin, kun käsittelimme estetiikan opetusta. Huomaan käyttäväni taidetta jonkin muun oppimisen välineenä enemmän kuin varsinaisena taiteena, mutta kuinka vaarallista se todella mahtaa olla, ja missä kulkee raja liiallisuuden ja sopivan määrän välillä... Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ainakaan oman taidekäsitykseni puitteissa taida olla helppoa ratkaisua.

Minun on opittava venymään, kasvamaan ulos omasta ruukustani ja antamaan kaikenlaisille taidekäsityksille mahdollisuus. Ei myöskään olisi pahitteeksi, jos käyttäisin joskus tunnin tai pari ihan itsekseni ja syventyisin uudelleen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin kuvataiteen osalta.

Arviointikorttien jälkeen esittelyvuorossa olivat toisen pienryhmän kanssa rakennetut posterit. Sitä ennen pidettiin kuitenkin kahvitauko, jonka minä käytin lähettämällä kutsut puuttuviin osoitteisiin. En saanut ihan kaikkia lähetettyä, ennen kuin opettajamme jo kuiski minua palaamaan heti takaisin luokkaan ja kuuntelemaan posteriesittelyjä.

Odotimme hiukan kauhulla opettajan arvostelua työstämme - ensimmäisen työn kohdalla kun kävi ilmi, että opettaja arvosteli postereiden taittoa huomattavasti enemmän kuin sisältöä, mikä tuntui tietysti nurinkuriselta, kun otti huomioon tehtävänannon ja työn määrään nähden lyhyen työajan. Lisäksi opettaja arvosteli kaikenlaisia ylimääräisiä lirpakkeita, jotka roikkuvat posterista, eikä meidän työssämme oikein muuta tuntunut olevankaan.

Lopulta meidän versiomme kahden oppikirjan (tai no, opettajan kirjan) vertailusta sai hyväksynnän ja jopa kehuja. Ahdistavan alkutunnin jälkeen se oli todellinen hengähdystauko.

Posterit toivat hyvin esille eri aikojen kuvisopetuksen erot nykyiseen verrattuna. Esimerkiksi 70-luvulla korostettiin luontoa, aatteita ja formalistista taidetta, ja vielä 90-luvulla kirjat joutuivat käyttämään sivujaan perusteluihin, joilla vakuutettiin lukija kuvataiteen tärkeydestä osana peruskoulua ja yleissivistystä. 2000-luvun kirjoissa tätä vakuuttelua tuntui olevan huomattavasti vähemmän, tai se oli siirtynyt osaksi kirjan sisältöjä ja tehtäviä. Ehkä nykymaailmassa aletaan jo ymmärtää luovuuden merkitys ihmisyydelle ja elämässä menestymiselle.

Hyvin opettavaisia olivat myös kaikista kirjoista löytyneet huonot tehtävät. Tämä huonous johtui siitä, että

x tehtävä ei ollut lapsen elämismaailmassa kiinni ("Autoilijana liikenteessä")
x tehtävän mukanaan kantamat arvot olivat epäilyttäviä ("Piirretään eri rotuisia ihmisiä")
x tehtävä ei kannustanut luovuuteen tai omaperäisyyteen ("Jatka mallin mukaan")
x tehtävän tavoite ei ollut selvä ("Muovaa uiva vesilintu ja mieti, mikä lintu se on" ilman yhtään mallikuvaa vesilinnusta).

Näitä neljää X:ää yritän siis välttää tulevassa työssäni.


Vaikka minulla olikin hieman kiire, jäin vielä kuuntelemaan, mitä ripustusryhmällä oli sanottavanaan näyttelyn käytännön järjestelyihin liittyen. Hetken päästä huomasin, että kaikki muut viestintäryhmäläiset itseni ja yhden kaverini lisäksi olivat poistuneet paikalta, eikä kukaan ollut edes ihmetellyt, missä mainokset olivat.
Nielaisin syvän huokauksen ja pyysin, että tämä jäljelle jäänyt kaverini hoitaisi asian. Onneksi hän suostui - tosin minun piti vielä kertoa, mihin niitä mainoksia ja kutsuja pitikään viedä.
Joskus minusta tuntuu, että aiheutan itse itselleni nämä ryhmätöiden haasteet. Ehkä minun pitäisikin jättää oman taidekäsitykseni pohdinta hetkeksi sivuun ja vaihtelun vuoksi pohtia, mitä teen väärin ryhmätöissä.


25.4.

Lopultakin koitti näyttelypäivän aamu!
Olin tullut yliopistolle vahingossa kolme varttia liian aikaisin, kuten myös moni muu. Käytimme ajan kuitenkin hyödyllisesti kokoamalla ja viimeistelemällä näyttelyä. Olimme juuri ripustamassa siimoja kattoon, kun opettajamme tuli noutamaan meidät alas tikkailta ja luokkaan.

Tunnin sitten lopulta alettua ja näyttelyyn liittyvistä kysymyksistä selvittyämme kävimme läpi tulevan opetuskokeilumme tuntisuunnitelmat niin, että jokainen pari sai esitellä lyhyesti oman työpajansa perusajatuksen. Työpajoja oli mukavan monenlaisia: oli kukkien istutusta, taideteoksen yksityiskohtien tutkimista ja draamatyöskentelyä. Päätimme myös seuraamisvuorot, siis sen, kenen tuntia mikäkin pari käy seuraamassa sen lisäksi, että pitää oman tuntinsa. Näistä tunneista olisin mielelläni käynyt hieman pidemmänkin keskustelun, mutta aina ei saa kaikkea mitä haluaa...
Meillä oli nimittäin tärkeämpääkin opittavaa tällä tunnilla.

Tunnin aiheena oli valtavan tärkeä ja paljon ajatuksia herättävä ARVIOINTI, mutta sisältö painottui pitkälti lapsen kuvalliseen kehitykseen. Jos kuvataide-oppiaineen kehitys kiinnosti pientä sisäistä hirtorioitsijaani, tämä aihe innosti pikkuruista behavioristipuoltani. Olisiko oppilastöiden arviointiin sittenkin jokin selkeä ohjenuora?

No, ei varsinaisesti, kuten arvata saattaa. Kuten olin arvellutkin, lapset kehittyvät tiettyjen vaiheiden mukaan vain tiettyyn ikäkauteen asti, jonka jälkeen kehitys eriytyy yksilöllisesti. Nämä koulukypsyyttä (lapsi osaa piirtää ihmisen, jonka raajat lähtevät ruumiista eivätkä päästä) edeltävät vaiheet olivat kuitenkin erittäin mielenkiintoisia, vaikkeivät suoranaisesti liitykään koulukypsiä lapsia opettavien, siis minun, työhön.

hirviöt >> pääjalkaiset >> vartalollinen ihminen >> vartalollinen ihminen, jonka raajat lähtevät vartalosta

Tämä on pähkinänkuoressa lapsen kehitys ihmisen piirtämisessä. Minunkin ensimmäinen säilynyt teokseni esitti mörköä, joten ei tämä teoria voi ihan tuulesta temmattu olla. Muistaakseni viime vuonna peruskurssilla keskustelimmekin siitä, kuinka lapset aloittavat piirtämisen käsittelemällä pelkojaan kuvien kautta (mikä on mielestäni todella pitävä todiste taiteen tärkeydestä ihmisyydelle). Tämä kehitys tapahtuu ennen koulukypsyyttä, jonka jälkeen piirrokset yleensä, tosin eivät aina, muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi. Maiseman piirtämisen kehitys taas jatkuu myös peruskouluaikana:

sekamelska >> paperin reunat ovat maailman reunat >> perusviiva ("maaviiva") >> useita perusviivoja >> syvyyden kuvaaminen, etäisyydet.

Toisaalta, kehitystä tapahtuu kaiken aikaa myös tilan käyttämisessä (paperin täyttämisessä), materiaalinhallinnassa ja monissa muissa taidoissa, joita kuvataiteessa tulisi ainakin POPSin mukaan harjoitella. Jos meillä ei olisi ollut niin kiire, olisin halunnut kertoa ryhmälle tarinan siitä, kuinka minun koulukypsyyteni kuusivuotiaana evättiin omakuvan pienuuden takia. Olin kuulemma piirtänyt itseni kuvan reunaan hyvin pieneksi, niin, että neuvolan täti oli huolestunut mielenterveydestäni. Kun äiti oli autossa sitten kysynyt, minkä takia en piirtänyt itseäni suurempana, vastasin (puhuin silloin kuulemani mukaan erinomaista kirjakieltä), että luulin tädin pyytävän minua piirtämään seuraavaksi koko perheen viereeni samalle paperille. Olen tainnut olla hyvin erikoinen lapsi, mutta hyvin erityisellä tavalla.

Nämä kuvallisen kehityksen vaiheet tulisi ottaa huomioon arvioinneissa. Toisaalta, arviointiin vaikuttavat erityisesti tehtävät tavoitteet sekä siihen liittyvät taideteoriat, joista olenkin jo tämän blogin pitämisen aikana puhunut. Opettajan tulee myös tiedostaa, että sekä hänen että oppilaan omat estetiikkakäsitykset vaikuttavat tavalla tai toisella arviointiin. Oppilastyötä arvioitaessa tulisi aina huomioida

MISSÄ, MILLOIN ja KENEN KANSSA kuva on tehty.

Tunnilla korostettiinkin sitä, että oppilaiden mielestä realistisin teos on yleensä paras, ja opettajalla on tärkeä tehtävä toimiessaan muunlaisten vaihtoehtojen tarjoajana. Lapsella puolestaan on oikeus ottaa tarjotuista vaihtoehdoista ne, jotka hän haluaa.

Lopputunnista tutkimme lasten tekemiä kuvia äsken oppimiemme kuvallisen kehityksen "tasojen" näkökulmasta.

Näin jälkeenpäin toivoisin, että juuri tämän aiheen käsittely olisi siirretty mille tahansa muulle päivälle kuin tapahtumia ja häiriöitä täynnä olevalle näyttelyn avajaisaamulle. Mielestäni juuri kuvataidetta sivuaineena opiskellut opettaja on velvollinen auttamaan, kun kollega tulee kysymään, miten näitä oppilastöitä nyt pitäisi arvioida - se kun ei ole mikään helppo tai yksiselitteinen juttu. Nyt minusta tuntuu, että arvioinnin perusteet ovat mielessäni omituisena, sotkuisena lankavyyhtinä, jonka päästä en saa kiinni. Minulle on annettu paljon arvioinnin aineksia, mutten saa niistä muotoutumaan selkeää kokonaisuutta.
Voi olla, että tarvitsisin vielä ne aineopinnot, ja sitten vielä pari vuotta työelämää siihen päälle, jotta vyyhti lopulta selviäisi.

Työt valmistuvat

Pitkän pohdinnan ja tarkan taustatutkimuksen jälkeen voin lopultakin huokaista helpotuksesta: VALMIS!

Ensiksi esittelen parityönä tehdyn korvaustehtävän "rakenteludemolle", jolta olin pois. Saimme tehtäväksi rakentaa sillan, materiaalina styrox ja hammastikut. Jonkin aikaa erimuotoisia ja -näköisiä styroxpaloja ihailtuamme totesimme tarvitsevamme myös muita välineitä, ja haimme puutöistä tutut työvälineet sahan ja puukon avuksemme. Kokemustemme perusteella parhaiten styroxia leikkaa suuri keittiöveitsi, pienihampainen saha tai mattoveitsi. Totesimme yhteistuumin, että kaikkien pikkuoppilaiden pitäisi saada harjoitella puutyötunneilla tarvittavia taitoja ensin tähän valkoiseen muovipuristeeseen - vähemmän turhautumista, vähemmän voimaa, enemmän tekniikan harjoittelua!

Sillasta tuli massiivisempi kuin aluksi olimme ajatelleet, mutta suomalainen rakennuskulttuuri kaipasikin jotain ihan uutta... Tämä on nyt hieman keskieurooppalaisvaikutteinen vaihtoehto seuraavaksi Turun sillaksi. Tein siitä myös aikani kuluksi tällaisen suunnitelman photoshopilla:

Taustalla valokuva sillastamme.

Oli todella opettavaista tehdä töitä myös materiaalilla, joka ei taivu luonnostaan haluamaani muotoon (vrt. savi, muovailuvaha, tai piirrosten tekeminen). Lisäksi tuntui hyvältä saada aikaan jotakin suurikokoista, ja luulen, että lapsetkin pitäisivät tällaisesta työstä samasta syystä. Myös ryhmätyöskentely oli opettavaista ja toi lisää perspektiiviä arkkitehdin työhön. Harvoin arkkitehdille annetaan täysin vapaat kädet toteuttaa visioitaan, ja silloinkin rajat tulevat vastaan viimeistään materiaaleissa ja kuluissa. Styroxpalat erikoisine muotoineen antavat tosin oppilaille todennäköisesti enemmän ideoita kuin rajoja, ja hyvä niin.

Tästä huolimatta tärkeimmäksi henkilökohtaiseksi oppimiskokemuksekseni jää tästä työstä mahdollisuus opetella turvallista työkalujen käyttöä. Miksen ollut ennen tajunnut styroxin monipuolisuutta?

Nyt on siis korvaavat tehtävät taiteiltu ja sähköiset styroxpallerot kuljetettu roskakoriin (tai hihaan liimautuneena kotiin). On aika kertoa lisää kotitentistä.

Koska olin tehnyt jo kovasti töitä arkkitehtuuria ajatellen, aloitin kirjoittamalla arkkitehtuurikasvatuksesta kahden sivun esseen. Se meni mukavasti, mutta sitten alkoi tentin haasteellisempi puoli - esineanalyysi. Valitsin aiheekseni Ratian Spin-aterimet, joita olen saanut isotädiltäni lahjaksi. Ne ovat mielestäni erikoiset ja kauniit, ja laitankin ne mielelläni esille, jos luokseni on tulossa vieraita.

Spin-aterimista löytyi yllättävän vähän tietoa, sillä edes suunnittelu- tai valmistusvuotta ei kerrota missään. Neljän - viiden tunnin intensiivisen tiedonhaun jälkeen sain kuitenkin sen verran taustatietoa sekä ruokailuvälineistä että Ristomatti Ratiasta, että pystyin siirtymään kuvallisen posterin suunnitteluun. Halusin tehdä posterin Ratian tyyliä noudattaen. Tämä tarkoitti ennen kaikkea yksinkertaisuutta, minkä vuoksi halusin jättää asiat kuten Ratian perhe-elämän kokonaan käsittelemättä. Myös valokuvan liittäminen työhön tuntui minulta epäluonnolliselta. Pyrin siksi tuomaan Ratiasta hänen työhönsä liittyvän puolen esiin posterini ulkoasuun valitsemillani yksityiskohdilla (esim. kirjasimen ja kirjoitustyylin valinnalla).

Kokosin prosessista kuvakollaasin (alla), jonka alla on kuva valmiista analyysista käytävän seinällä. Huomatkaa tarkkaan valitut nastat!

Spin-aterimet: prosessi. C Veera.

Valmis!

Vaikka tentti olikin jaettu hieman erikoisesti, minusta tuntuu, että opin tällä tavoin (taas kerran) paljon enemmän kuin kirjatentteihin lukiessani. Ennen kaikkea tunnen, että saatan jopa muistaa nämä asiat vielä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
Nyt jää hiukan haikea olo - joko se on ohi?

Bisoux bisoux,
Veera

Tehtävät kasaantuvat

Pariisin-matkoilla ja influenssatartunnoilla on ikävä vaikutus opiskeluun: äkkiä mikään ei ole valmista, kaikki on kesken, tai mikä pahempaa, täysin aloittamatta.

Nyt pahimmin jumissa on arkkitehtuuri- ja muotoilukurssin kotitentti sekä kaksi korvattavaa demoa. Oikeastaan demoja on korvattavana vain yksi, koska lääkärintodistus on pätevä syy olla poissa ja tekemättä korvauksia. Aihe oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja olenkin tehnyt jo pieniä arkkitehtuurikävelyitä Turun kaduilla. Olen käynyt ihailemassa esimerkiksi Kerttulinmäen muinaista hirttopaikkaa.
Ylevää, eikö?

Sen sijaan kotitentti ei etene, vaikka palautuspäivä olisi huomenna. Syitä on useampia. Ensinnäkin on ongelma kirjojen saatavuudessa. Vaikka kaikkeni yritin, saan aikaisintaan huomenna käyttööni 2/3 pakollisista kirjoista. Ilman niitä on ollut vaikea edetä. Toiseksi aikatauluihini ei ole kerta kaikkiaan mahtunut tentin tekemistä tilanteessa, jossa olen itse ollut kipeänä, vienyt koiran lääkäriin, käynyt töissä, tehnyt toisten kurssien tehtäviä ja lukenut kahteen muuhun tenttiin. Kolmanneksi, paperintaitteluyritykseni epäonnistuivat surkeasti (yritys päättyi paperipalloihin...), joten joudun hylkäämään tehtävänanto A:n, jota olen viime päivät sulatellut, ja siirtymään vaihtoehtoon B.

Kauheaahan tämä on, mutten kerta kaikkiaan saa tenttiä huomiseksi valmiiksi. Inhoan roikkumaan jääviä tehtäviä, ja erityisesti deadlineista myöhästymistä, mutta aina ei mahda elämälle mitään. It happens.

Oh, mon Dieu.
Veera

Oma elokuva, vol. X

Kyllä, oma elokuvamme tuli kuin tulikin valmiiksi! Me vain teimme sen hieman tiiviimmällä aikataululla.

Alan uskoa Unescossa ja Intelillä paljon puhuttuun ideaan BYOD:sta (Bring Your Own Device), sillä elokuvan kuvaaminen onnistui ilman ongelmia omalla pokkarikamerallani, vuosimallia noin 2007. Tarkemmalta malliltaan monitoimilaitteeni on Canon PowerShot G7, ja se on maksanut hintansa takaisin laadullaan jo moninkertaisesti elektroniselle laitteelle pitkän elämänsä aikana.

Samoin alan luottaa siihen, että lapsi todella oppii käyttämään mitä tahansa sovellusta, kun saa rauhassa kokeilla sitä. Olemmekin ehtineet jo tutustua iPodeihin ja Padeihin, mutta nyt oli vuorossa Adobe Premiere -leffanmuokkausohjelma. Tunti - puolitoista siinä meni, että sain puolet elokuvastamme leikattua, löysin mustavalkoefektin ja nopeutin kohtauksia sopivasti. Hoksasin taas tekeväni töitä keskenäni, ja lisäksi viereisessä luokassa oli juuri alkamassa arkkitehtuurikurssin tunti. Lopetin, vaikka flow-tila yritti väkisin pitää minut tuoliin liimautuneena. Minkä sille mahtaa!

Lopulliseen, musiikilliseen ja hienoksi hiottuun elokuvaan oli tästä vielä monta, monta tuntia matkaa, mutta yhdessä siitä selvittiin. Elokuvan parissa tehtävän työn määrä yllättää, vaikka siitä varoitettaisiin etukäteen...

Elokuvagaalassa popcornia riitti, väkeä oli mukavasti ja kaikki meni muutenkin juuri niin kuin piti. Saimme myös kivat Opettaja-Oscarpatsaat vaivanpalkaksi.
Gaalan jälkeen menimme tutkimaan ryhmän kanssa italialaisen ravintolan ruokalistaa. Ravintolassa kävimme monta keskustelua, joiden kautta kasvoin paljon paremmaksi mediailmaisun opettajaksi - toisinaan töitä paiskiessani aivan unohdan, että todellisuudessa opiskelun suola ovat muut opiskelijat. Mikään ei kehitä meitä niin paljon kuin hyvä keskustelu.

Bisoux bisoux,
Veera

Pariisin alkukevät - ja mitä sitten tapahtui

Pariisi oli kaunis, kuten aina.
Arkkitehtuuriin suuntautuneena tutkimusmatkailijana löysin itseni matkan aikana mitä moninaisimpien arkkitehtuurin ja muotoilun ihmeiden ääreltä - oli Centre Pompidou, jonka putket olivat ulkona ja sisätilat tyhjillään, oli Louvre, jonka sisätilat olivat täynnä ja pihalla tilaa vaikka kahdelle armeijalle, oli Eiffel-torni, jossa sisä- ja ulkotilan eroa ei oikeastaan voi määritellä. Ihmeellinen, ihana kaupunki!

Louvren portaikko heti pyramidin alla. Keskellä kulkee pyöreä avohissi. Harvoja selkeälinjaisia kohtia koko valtaisassa rakennuksessa!

Centre Pompidoun nykytaidemuseo.

 
Huomasin kuitenkin myös, miksi suomalaista tai laajemmin pohjoismaista arkkitehtuuria arvostetaan niin paljon. Pompidoun lisäksi Pariisissa on hyvin vähän uutta rakennuskantaa, ja vaikka kultaukset, veistokset ja figuurit ovatkin ihania, muuttuvat ne nopeasti pompöösiksi massaksi, kun niitä on joka kadun kulmassa. Kun jokainen katto on maalattu barokkityyliin, kun jokainen silta on nimetty sotakenraalin mukaan, tulee minulle pohjoismaisen sinisilmäisenä katsojana nopeasti mitta täyteen, enkä pysty enää nauttimaan suurista teoksista. Tämän takia Gustave Eiffel oli nero - hänen torninsa on koristeellinen ja yksinkertainen samanaikaisesti. Sitä jaksan katsella kerta toisensa jälkeen (ainakin valoisina tunteina, jolloin se ei välky tasatunnein kuin villiintynyt ilotulitusraketti).

Eiffel-torni illansuussa

Toinen varmasti yliampuva, mutta kerta toisensa henkeni salpaava kohde on Sainte-Chapelle. Pieni ja melkein unohdettu pyhäinjäännöskappeli Citén saarella on seissyt paikallaan jo keskiajasta alkaen, ja edelleen sen upeat lasimaalaukset häikäisevät minut. Häikäistymiseni tosin johtunee enemmän valon leikistä värikkäällä lasilla kuin kuva-aiheista.

Varsinainen syy matkalleni oli Unesco Mobile Learning Week. En ikäväkseni oppinut mitään ihmeellistä uutta, mutta näin muutaman lupaavan keksinnön - muun muassa ajatuksen voimalla kirjoittamiseen tehdyn sovelluksen - ja keskustelin valtavan mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Olin hieman pettynyt paneelikeskusteluiden laatuun ja siihen, ettei vanhentuvan teknologian mukanaan tuomia ympäristöongelmia tai säteilyn tutkimusta käsitelty juuri lainkaan. Pääpaino oli sillä, miten Afrikassa voidaan kouluttaa opettajia tekstiviesteillä. Koulutus kestää vuoden ja sisältää tekstiviestin päivässä. Ajatus on näin viiden vuoden akateemisen koulutuksen kävijän näkökulmasta hiukan hassu, mutta ymmärrän, ettei kaikkialla voi olla yhtä hyvä tilanne kuin Suomen opettajankoulutuslaitoksilla. Ehkä joku näiden tekstiviestikoulutettujen oppilaista sitten perustaa sen akateemisenkin oppilaitoksen vielä jonakin päivänä.

Joka tapauksessa, vaikka matkalla oli ihanaa, vielä ihanampaa on tulla kotiin. Niin ainakin luulin, kunnes ymmärsin, että "pikku flunssa", jonka olin matkalla saanut, ei mennytkään ihan heti ohi.
Nyt olen värjötellyt tässä Pariisi-kuumeessani toista viikkoa ja napsin antibiootteja pari kertaa päivässä korvatulehdukseen. Vinkki kaikille: älkää lentäkö, jos teillä on korvatulehdus. Laskeutuminen sattuu ihan järkyttävästi. Muuten oletan, että paranen sairaslomani loppuun mennessä takaisin omaksi itsekseni ja voin ehkä lopultakin syödä tuliaiset, jotka ostin itselleni hyvän ruuan luvatusta maasta.

Katsotaan, josko saisin jonkun kuvankin vielä lisättyä :)

Vive la vie!
Veera

PS.
Arkkitehtuuripeli. Hienosti animoitu, mutta kysymykset ovat kyllä kamalan vaikeita, ja vääristä vastauksista rangaistaan monella tapaa - tästä huolimatta jaksoin pelata pari erää, koska aihe on kiinnostava.

Arkkitehtuuri

6.2.

Arkkitehtuuritunti meni jotenkin sumussa – johtunee siitä, että iltapäivän elokuvagaala vei suurimman osan keskittymiskyvystäni.

Tutkimme useiden eri kulttuurien arkkitehtuurin taidonnäytteitä pienen tietokilpailun kautta. Tunnistin esimerkiksi Taj Mahalin ja sfinksin, josta ryhmämme saikin mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi. Oikeastaan en olisi pannut yhtään pahakseni, vaikka olisimme koko lopputunnin puhuneet vain historioitsijoiden erilaisista näkemyksistä ja siitä, kuka on oikeassa, miten ja miksi. Onneksi kävimme tämän keskustelun sitten illalla ravintolassa, sillä tietenkin meidän piti jatkaa kuvataiteellista ja kasvatuksellista opiskeluamme.

Totesimme, että kun lasten kanssa lähestytään arkkitehtuuria, se pitää tehdä leikin kautta. 

Varmasti kaikki lapset ovat jossakin vaiheessa piirtäneet linnoja tai muita saturakennuksia, rakennelleet leluilleen asuntoja tai itselleen majan, tai vaikka kaikkia näitä. Ja jos ei näitä, niin ainakin Legoilla on sitten tullut leikittyä. Olin hieman pettynyt, kun Legot eivät tulleet tunnilla puheeksi, mutta osaan sentään sen verran soveltaa oppimaani, että tiedän niiden kuuluvan samaan sarjaan. Meillä onkin niitä kotona ”aimo nivaska”, kuten meilläpäin on tapana sanoa, vaikka epäilen, ettei siskoni suostu lainaamaan keräily-Legojaan opetuskäyttöön. Niillä on kyllä rakennettu kaikenlaista, enkä voi väittää välttyneeni arkkitehtuurisen hahmottamiseni kehittämiseltä siinä sivussa, vaikka siskoni olikin siinä paljon minua taitavampi.

Varsinainen työ, jonka teimme, oli pienoinen pettymys. Taas saimme ainoastaan tunnin – jos sitäkään – aikaa, ja aiheen rajaus oli tällä kertaa aivan liian laaja. Meidän piti vain suunnitella ”rakennus”.

No, koska olemme Kuvamatka-kurssilla tutkineet koko ajan Akseli Gallen-Kallelan teosta nimeltä ”Rakennus”, joka oli alun perin suunniteltu Juseliuksen mausoleumiin Porissa, jota olen menossa katsomaan viikonloppuna, ja olimme juuri puhuneet sekä Taj Mahalista että pyramideista, ja olin kesällä töissä hautausmaalla… No, niin. Ei siis ollut varmaankaan mikään ihme, että päätin suunnitella mausoleumin. Itselleni.

Meille näytettiin myös työskentelyn tueksi todella hieno video.

Muiden mielestä ehkä hieman groteski lähtökohtani osoittautui käytännössä hyvin kiehtovaksi, ja olisin mielelläni käyttänyt enemmänkin aikaa suunnitelmapiirrosten tekemiseen. Oli myös erinomainen idea keskeyttää työnteko hetkeksi, jakaa meidät pareihin ja käskeä parit arvioimaan toistensa suunnitelmia kuin olisimme niiden tilaajia – jotain parannettavaa oli pakko löytää, jos myös jotain kehuttavaakin. Saatuani pariltani idean lasikattoon olin valmis piirtämään ainakin tunnin verran lisää, mutta aika loppui tietysti kesken. No, valmistui ainakin sivuprofiili tornin puolelta, kyllä sen seinälle kehtaa laittaa.

Ehkä muut saavat jatkaa vielä työn tekemistä, mutta minä olen ensi tunnilla kiireinen – se on nimittäin ensi viikolla au revoir, Turku, ja bonjour, PARIS!

En olekaan pariin vuoteen ollut rakkauden kaupungissa, ja ikävä on ollut kova. Kun liitetään taidehistoriallisesti orientoitunut matkaseura sekä tietotekniikkaa käsittelevä opetuskonferenssi yhtälöön, tästä ei voi tulla kuin kuvataidekasvattajaa joka suuntaan huimasti kasvattava kokemus!

Cordialement,

Veera