Veistoksen kanssa kävelyllä

Otin tänään joitakin mielestäni varsin onnistuneita kuvia puisesta omakuvastani. Siinä kuvatessani aloin kuitenkin pohtia, mahdoinkohan ymmärtää tehtävänantoa sittenkään aivan oikein, ja päätin tarkistaa asian...
Ja hups, en ollutkaan muistanut sitä oikein! Minun pitikin tehdä kuvasarja, joka kertoo veistoksen kävelyretkestä ja jotakin myös sen syistä. Nyt onkin melkoinen keksiminen... Onneksi palautuspäivä on vasta huomenna, ehdin siis aamulla tehdä vielä viime hetken korjauksia patsaskävelyyni.
Joko minä olen ollut jossakin haavemaailmoissani ja ajatellut jotain ihan muuta oppitunnilla, tai sitten meille näytetyt virikekuvat olivatkin tällä kertaa harhaan johtavia kuvia.

Ajattelin käyttää tämän illan siihen, että keksin patsaalleni hyvän syyn, miksi se on lähtenyt kävelemään. Tai oikeastaan kysehän on minusta itsestäni, vain puisessa muodossa. Miksi minä olen halunnut lähteä pois niiltä sijoilta, joille joku on minut laskenut?

Tätä kirjoittaessani taisinkin juuri saada mahdollisesti hyvinkin arvokkaan ajatuksenpoikasen! Tai ainakin toivon niin, koska tunnit sen kuin hupenevat, ja töiden aamuvuoron sekä kaikenlaisten muiden kissanristiäisten johdosta olen jo aika väsynyt. Virtaa ei riitä kovinkaan monen kuningasidean keksimiseen.

Ympäristön ja tilan taide

Huomaan näin vuoden lopuksi siirtyneeni pois hyvistä tavoista, kuten päiväkirjan kirjoittaminen joka oppitunnin jälkeen. Niinpä julkaisen nämä viimeisten kurssien päiväkirjat vain muutamassa huuuurrrjan pitkässä postauksessa! Lisäksi joidenkin niistä taso on muiden kiireideni takia auttamattomasti huonompi kuin tähänastisten - toivon, että lukijani voivat antaa sen minulle anteeksi.


21.3.

Ensimmäinen kerta, kurssin läpikäyntiä siis monin tavoin ja hyvin perusteellisesti. Erityisesti aikaa vei tentin ja siihen valmistautumisen ohjeistaminen. Tentti tulisi olemaan paritentti, aineistotentti ja silti ajaltaan ja paikaltaan rajattu - ei siis mielestäni mikään ihme, että olimme kaikki melko lailla hämillämme.

Keskustelimme myös seuraavalla kerralla suunniteltavasta ympäristötaideteoksesta ja siitä, mitä ympäristötaide itse asiassa on. Jos totta puhutaan, luento-osuus tuntui minusta todella pitkältä, sillä saman asian olisi voinut käydä läpi vain kysymällä, mitä meille tulee mieleen sanoista ympäristötaide ja tilataide. Ainakin minulle oli noin viiden minuutin luennon jälkeen selvää, että ympäristötaide on usein kierrätysmateriaalista tehtyä ja ottaa kantaa ympäristöönsä. Luento sen sijaan kesti paljon pidempään. Niinpä hämmennyin, enkä nyt oikein osaa päättää, jäikö minulta ehkä sittenkin huomaamatta jotakin tärkeää.

Saimme kotitehtäväksi pohtia, minkä tyyppisen ympäristöteoksen haluaisimme tehdä. Olimme pohtineet asiaa yhdessä jo tämän ensimmäisen oppitunnin lopuksi. Päätimme yhdessä, että teemana olisi kevät. Kuukaudesta huolimatta maa oli nimittäin edelleen paksun lumivaipan alla, eikä aurinkokaan paistanut kuin ehkä kaksi kertaa viikossa - me siis kaikki kaipasimme vähän piristystä tähän odotuksen keskelle. Rajaukseksi annettiin, että teoksen piti olla puissa


25.3.

Tämän tunnin aiheeksi oli etukäteen kerrottu ympäristötaideteoksen suunnittelu.

Tunti alkoi kuitenkin luento-osuudella, joka syvensi ehkä vielä hieman ympäristötaiteen käsitettä. Ainakin luennon jälkeen oli sellainen olo, että ympäristötaide on kovin monitulkintainen sana, mutta toisaalta, se liittyy lähes aina ekologisiin arvoihin. Toisin sanoen en ole varma, opinko juuri mitään uutta, muutaman taiteilijan nimen lisäksi.

Sitten pääsimme suunnittelemaan ympäristötaidetta käytännössä. Kokosimme ensin ajatuksia pienryhmissä, joissa piti noin vartissa saada aikaan kuvallinen esitys ryhmämme ideasta. Opettaja olisi antanut enemmänkin aikaa, mutta meille olisi riittänyt kymmenenkin minuuttia aivan mainiosti. Ryhmämme lähti ajatuksesta, jossa puihin viedään lehtiköynnöksiä. Lisäsin kuvalliseen suunnitelmaamme yhden linnunpöntön, koska se näytti siinä mielestäni hyvältä.

Kun sitten kävimme läpi eri ryhmien suunnitelmia, kävi jotenkin mystisesti niin, että juuri se minun linnunpönttöni olikin demokraattisesti äänestettynä paras idea. Olin hämmästynyt, mutten tietenkään alkanut pitää asiasta mitään meteliä - omakehu haisee, sanottiin meilläpäin, kun lapsena leikimme ja joku kehui olevansa muita parempi jossakin. Joka tapauksessa, seuraavaksi piti sitten pohtia, millaisia linnunpönttöjä tekisimme.

Oli hyvin, hyvin vaikeaa kuunnella kaikkien ehdotuksia ja yrittää päästä kaikkia miellyttävään kompromissiin linnunpönttöjen ulkonäöstä. Itse olisin pitänyt siitä, että kaikilla olisi ollut lähtökohtanaan maitotölkki, mutta värit ja muodot olisi sen jälkeen voinut päättää itse. Toiset taas olisivat halunneet pelkkiä vaaleankeltaisia pönttöjä. Minä olisin halunnut puut pullolleen niitä, mutta jotkut halusivat korkeintaan kuusi pönttöä. Tästä kaikesta syntyi kuitenkin, pitkän vääntämisen jälkeen, kompromissi.

Ryhdyimme työhön sitä mukaan, kun saimme keittiöstä maitotölkkejä. Kaiken sen rapsuttelun ja maalaamisen keskellä moni kävi kysymässä minulta (melko retoriseen sävyyn), saisikohan tölkkiin tehdä enemmän kuin yhden reiän, tai voisikohan sen sittenkin maalata kahdella värillä. Vastasin virnistyksellä ja annoin kaiken tukeni sääntöjen rikkomiselle, vaikken yleensä lähdekään sellaiselle linjalle. Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, ettei ehdotonta yhtenäisyyttä halunneiden linjaa voinut mitenkään saavuttaa, ja osa ryhmäläisistä olisi kokenut jääneensä prosessista ulkopuoliseksi, jos pieniä rikkomuksia ei olisi sallittu.

Jätimme kertaalleen maalatut pöntöt kuivumaan lähtiessämme kotiin. Ainakin minä siirryin hyvin pian lueskelemaan ensi kerran tenttiä varten.


4.4.

Kertomus epäonnisesta tenttipäivästä.

Eräänä aamuna Veera oli saapunut yliopistolle tehdäkseen tentin yhdessä parinsa kanssa. He siirtyivät aineiston ja tietokoneen kanssa ruokalan kabinettitilaan ja ryhtyivät intoa puhkuen toimeen. Tuntisuunnitelman pitäisi valmistua kahdessa tunnissa... Mutta sitten...!

Tentti sisälsi hieman omituisia kohtia, joita ihmettelimme yhdessä. Meillä ei ole tapana kirjata tuntisuunnitelmiin POPSin yleisiä tavoitteita, sillä niiden oletetaan mielestämme leikkaavan kaikkea opetusta joka tapauksessa. Nyt kuitenkin niiden, aivan kuten kaikkien aihekokonaisuuksienkin, kirjaamiseen meni valtavan paljon aikaa ja energiaa, joka oli pois varsinaisesta suunnittelutyöstä.

Hidasteista huolimatta tenttivastauksemme valmistui hyvää vauhtia, ja olimme saaneet tekstiosuuden valmiiksi niin, että meillä olisi ollut vielä hyvät neljäkymmentä minuuttia aikaa kirjoittamiselle. Ongelmat alkoivat, kun ryhdyimme liittämään kuvia osaksi tenttiämme.
Ne eivät tahtoneet millään kopioitua, ja parini piti nähdä melkoisesti vaivaa, jotta hän sai kuvat siirrettyä word-dokumenttiin. Ja sitten, yhtäkkiä, kummankaan huomaamatta, hän hipaisi väärää nappia ja...

Emme tietenkään olleet tallentaneet vastausta mihinkään. Minä en voinut kuin nauraa, ja rauhoitella romahduksen partaalla olevaa pariani. Yksi tentti ei ole elämää suurempi asia, mutta toki tuntui inhottavalta, että kahden tunnin hyvä työ valui bittiavaruuteen.

Jouduimme tekemään erityisjärjestelyitä, jotka johtivat siihen, että kandiseminaarin jälkeen iltapäivällä saavuimme molemmat takaisin kuvisluokkaan ja aloitimme uudestaan alusta.
Toisella kerralla yleisten tavoitteiden kirjaaminen tuntui vielä turhemmalta.


Varsinaisen tunnin lopussa meille annettiin vielä itsenäinen valokuvaustehtävä, jonka tarkoituksena oli seurata valokuvien avulla jotakin muuttuvaa kohdetta. Sen työn palautukseen oli kuitenkin yli kuukausi aikaa, joten mitään paniikkia ei ole, ja toisaalta, kuviin voi saada melko suurenkin muutoksen!
Meitä pyydettiin myös suunnittelemaan etukäteen ensi kerralla toteutettava veistos-omakuva.

Koko porukka työn touhussa

Näiden lisäksi kävimme vielä ripustamassa ympäristöteoksemme paikoilleen. Oma linnunpönttöni oli vielä maalista hieman märkä, mutta onnistuin onneksi olemaan maalaamatta puuta, johon taideteosta ripustin, siinä sivussa... Otin muuten vapauden lisätä pönttöni alaosaan ja pohjaan katkelman "Tuol' on mun kultani"-kansanlaulun sanoista, jotka sopivat mielestäni odotuksen teemaan.



Kun et tule jo, kun et tule jo...

Viikonloppuna materiaalia metsästäessäni löysin halkopinosta todella kauniin kelomännyn palasen, jonka pakkasin laukkuun mukaan seuraavaa keskiviikkoa varten.


10.4.

Teimme veistosta. Olin jo hieman aloittanut veistelyä kotona, ja vaikka puukko olikin hiukan tylstynyt, otin sen silti mukaan. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä muina miehinä ympäri yliopistoa puukko laukussaan...
Puun veistäminen oli hyvin tarkkaan harkittu valinta. Halusin tehdä omakuvan jostakin, joka on syntynyt, ja joka voi myös maatua. Halusin myös kokeilla uutta tekniikkaa, kun sellaiseen oli mahdollisuus. Halusin käyttää veistämiseen aitoa lihasvoimaa, ja lisäksi halusin tehdä jotakin, jolla olisi yhteys veistosperinteeseen ja historiaan. Muuten teos ei olisi kuvannut minua.

Tärkeimmät työvälineet: kelo, puukko ja työhanskat

Olin tietysti valinnut mahdollisimman kovan puulajin, eikä tylsä puukko ole koskaan erityisen hyvä työväline. Kyllä minä sitten lopulta jouduin hiukan käyttämään myös talttaa, mutta sekin oli lihasvoimaa vaativa, minulle uusi tekniikka. Niinpä taltan käyttö sopi hyvin alkuperäiseen suunnitelmaani. Olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen.

Omakuva: kelo

Suunnittelimme myös ensi kerralla alkuun laitettavan, näyttelyyn esille tulevan tilataideteoksen. Oikeastaan olimme keskustelleet aiheesta jo aiemmin, joten päätös syntyi nopeasti: halusimme lasipurkeissa kasvavia hyötykasvien taimia osoittamaan katsojille näyttelyaluetta ja tuomaan luonnon ja kevään sisälle yliopistorakennukseen. Kun mullan, purkkien ja siementen hankinnasta oltiin sovittu, olimme kaikki tyytyväisiä ja poistuimme omille teillemme, tutkimaan kierrätyskaappiemme sisustoja lasipurkkien varalta.


18.4.

Tila- / ympäristötaideteosta varten käytimme tämän kerran sormet mullassa, siemeniä istutellen. Minä olen tehnyt jonkin verran istutuksia aiemminkin, joten toimin siinä samalla jonkinlaisena tukipisteenä muille istuttelijoille. Oli todella hauskaa päästä tekemään taas kevätpuuhia - tuntuu jo siltä, että kesä ehkä tulee sittenkin!

Saimme myös ohjeet veistoksemme "kävelytykseen", siis kuvaamiseen erilaisissa tiloissa, eri kulmista, eri valoissa. Kuvien piti tuoda esille paikkoja, jonne haluaisimme omakuvamme sijoittuvan, tai toisaalta paikkoja, joissa sen merkitys muuttuu selvästi erilaiseksi.

Ripustusryhmä teki omia suunnitelmiaan toisen luokan puolella, minä ja muutama muu tutustuimme papujen istuttamiseen. Kaikki kävivät istuttamassa ainakin jotakin. Pian kaikki purkit olivat täynnä multaa ja siemeniä, ja totesimme, ettei muuta tekemistä oikein enää ollut. Niinpä siivosimme luokat oikein kunnolla, laitoimme kaiken paikoilleen ja lähdimme kotiin toivoen, että istutukset selviäisivät ja alkaisivat myös itää ennen näyttelyä.


24.4.

Tämä kerta oli pyhitetty kokonaan Kevätnäyttelyn rakentamiseen. Istutuksemme olivat itäneet (myös ne muutamat pavut!), joten tilateoksen tekeminen onnistui nyt oikein hyvin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten tehtävä oli hyvin nopeasti suoritettu.

- Veera

Back to basics

11.3.

Kuvataidekasvatuksellinen vuoteni alkaa lähennellä loppuaan. Sen huomaa viimeistään siitä, että meillä alkoi kurssi nimeltä Kuvataideopetuksen perusteet. Tai no, oikeastaan se on vähän nurinkurista... Ehkä näitä perusteita olisi ollut hyvä prosessoida koko vuoden ajan.

Ensimmäinen tunti meni pitkälti käytännön asioiden läpikäymisessä - tulossa on opetuskokeilua, kevätnäyttelyä, aineopintoihin hakua ja kotitenttiä, jotka kaikki vaativat selityksiä. Onkin todella hienoa päästä käymään pitkästä aikaa koulussa katsomassa ihan oikeita lapsia! Vielä parempaa on, että pääsen opettamaan yläkouluikäisiä. Olisi nimittäin hyvä tietää ENNEN aineopintoja, onko yläkoulu lainkaan minua varten. Yksi opetuskokeilu tosin ei kerro juuri mitään, mutta se on hyvä alku kokemusten keräämiselle.

Varsinainen työ, jota aloitimme (mutta jota emme ehtineet tehdä lainkaan) tehtiin parityönä. Ajatuksena oli miettiä muistoja omilta kouluajoilta ja tehdä niistä zinejä (pieniä omakustannelehtisiä) ihan oikealla tussilla. En olekaan koskaan kokeillut sitä! (harmi, etten kokeile nytkään - pitäisi vain osata ensi yrittämällä...)
Mutta muistot olivatkin todella mielenkiintoisia. Jostakin mystisestä syystä päädyimme parini kanssa pohtimaan niitä yleisimpiä ja huonoimpia kokemuksiamme kuvataiteen tunneilta. Tästä muodostui kuvallinen ilmaisumuoto nimeltä "Kuolun kuvataiteen vuodenajat", eräänlainen neljään jaettu kello. Osat sisälsivät mahdollisesti tämän blogin lukijallekin tuttuja kuvataiteen tehtäviä, joilla kaikilla on hyvin vähän tekemistä itseilmaisun ja luovuuden kanssa: SYKSY pihlajanmarjoja ja lehtiä TALVI joulutontun silhuetti, mallista KEVÄT rairuohoastia KESÄ äitienpäiväkortti, orvokeilla.

Työtä pitäisi tehdä omalla ajalla, mutta meille sellaisen järjestäminen tulee kyllä olemaan todella haasteellista. Molemmilla kun on omia menoja suurin piirtein aina tuntien ulkopuolella. Katsotaan, miten käy...


27.3.

Tällä kertaa sukelsimme syvemmälle viime kerralla pohtimiimme kokemuksiin kuvataiteen - tai kuvaamataidon, kuten oppiainetta silloin nimitettiin kun mitä kävin koulua - tunneista. Aloimme samalla pohtia, millainen on hyvä kuvataiteen opetussuunnitelma.
Moni opettaja on kuulemma kaivannut jonkinlaisia suuntaviivoja siitä, millaisia taitoja oppilailla pitäisi olla jokaisen luokan jälkeen. Meidän opettajamme mielestä ajatus on kuitenkin mahdoton, sillä taidot eivät kehity kaikilla samanaikaisesti tai samalla tavalla. Itse olen ehkä näiden kahden ajattelutavan välimaastossa - opetussuunnitelman tietty konkreettisuus helpottaisi oppilaiden siirtymiä opettajalta toiselle, mutta toisaalta tasapäistäisi opetusta ehkä liiaksikin. Pitkän kuvataiteen opiskellut opettaja ymmärtää kyllä, etteivät konkreettisetkaan tavoitteet rajaa opetusta matkimiseen tai taitojen opetteluun ilman luovaa prosessia, mutta kaikki opettajat eivät välttämättä pysty samaan.

Etenimme taitokeskustelussamme siihen, että mietimme, mitkä ovat ne välineet, joita perinteisesti on pidetty hyvän kuvataiteen hallinnan avaimina. Kategorioita syntyi viisi: piirtimet, liidut, maalit, kolmiulotteisuus ja kuvanmuokkaus. Kritisoimme kovasti jaottelua, mikä olikin tarkoitus - rajapinnat eri välineiden välillä ovat hyvin häilyviä (esim. vesiliukoinen liitu), eikä jokaista kategoriaa tarvitse oppia käyttämään ennen kuin voi luoda taidetta. Itse asiassa yksikin riittää ihan hyvin. Tästä huolimatta on tietysti aivan oikein, että kuvataideopetuksessa tulee kokeilla mahdollisimman paljon ja syvällisesti erilaisia välineitä, jotta kaikilla oppilailla olisi mahdollisuus toteuttaa ominta tapaansa luoda kuvia.

Käydessämme läpi eri pöydille koottuja välineitä opetttaja selitti myös niiden käyttöön tarvittavista tekniikoista. Pastelliliitujen kohdalla herätti suurta närää se, ettei meille ollut kerrottu niiden varsinaista tarkoitusta - sitä, että piirtimen jälki jää myös näkyviin - silloin kun teimme kokonaisen työn pastellein.

Myös tehtävänanto kunnioitti alakoulumuistojamme: saimme kokonaisen diallisen aiheita (joiden joukossa "vapaa aihe"), tekniikka ja koko olivat vapaat, ja aikaa annettiin puoli tuntia. Koin hyvin samankaltaista ahdistusta, jonka muistin jo alakouluajoilta, kuvaamataitotunneilta joilla ei ollut aikaa tehdä yhtään mitään hienoa tai onnistunutta. Vain säheltää.
Paperille ilmaantui kärsivän näköisen ihmisen kasvot, jotka kuvastivat omaa tunnetilaani.

Tehtävänanto oli itse asiassa erittäin hyvä, koska se sai muistamaan, mitä EI saa KOSKAAN tehdä, kun toimii kuvataideopettajana - yhden oppitunnin työt ovat sula mahdottomuus, eikä niitä tehdessä voi oppia ainakaan uutta tekniikkaa. Yhden tunnin työt sopivat ehkä integrointiin, vaikka historian oppitunneille, mutta kuvataiteen tunnille kyllä eivät, kiitos vain!

Oli ihan kamalaa ripustaa aikaansaannostani seinälle. En ollut siitä lainkaan ylpeä, vaikka se sisälsikin hyvin arvokkaan opetuksen.

3.4.

Olimme saaneet kotitehtäväksi miettiä, mitä taidesuuntausta viime tunnin tekeleemme edusti (en kerta kaikkiaan voi puhua teoksesta tämän harjoituksen kohdalla). Päädyin oman työni kohdalla ekspressiiviseen taidesuuntaukseen, koska halusin tuoda tunteeni paperille, ja ne mielestäni saattavat hyvinkin välittyä myös katsojalle. Opettaja ja ryhmä olivat samaa mieltä - ja opettaja totesi, ettei kukaan muu kuin minä itse voi oikeastaan päättää, onko seinälle ripustettu liitupiirrokseni taidetta vai ei. Ehkäpä ei tällä kertaa, mietin itsekseni. Ainahan ei voi onnistua.

Tänään pääsimme opettajan lempiaiheeseen, joka on kieltämättä melkoisen keskeinen myös kuvisopetuksen kannalta: niinkutsuttuun kolmioleipämalliin. Itselleni kolmioleivät ovat tuttuja jo luokanopettajien peruskurssilta (ja itse asiassa jo valintakokeesta). Minua ne ovat usein hämmentäneet enemmän kuin auttaneet, ja tänään selvisi syy siihenkin, nimittäin värivirhe yhdessä kolmioleivistä.

Joka tapauksessa kolmioleipämallin pääidea on siinä, että opetuksen tulisi perustua erilaisten taideteorioiden vaihteluun. Lisäksi on erittäin tärkeää liittää opetus osaksi lapsen elämismaailmaa ja muutenkin pyrkiä siihen, että opetus olisi lapsilähtöistä. Kaiken kaikkiaan näiden hämmentävien eväsleipien sanoma on siis varsin looginen ja vieläpä hyvä.

Löysin myös itsestäni tällä oppitunnilla selvän parantamisen kohteen. Minun on hyvin vaikea sulattaa sitä, että hyvää taidetta voi tehdä ilman sanomaa ja merkitystä. Minun täytyy vielä yrittää etsiä, missä kohtaa tämä pato oikeastaan mielessäni on, sillä se ei ole aivan yksiselitteinen. Minä todella nautin, kun vierailin Pariisissa Centre Pompidoussa, ja näin noin 2x4 m suuren teoksen, johon kuului valkoinen neliö, jonka kanssa lomittain oltiin piirretty tussilla seinään saman kokoinen valkoinen neliö. Teos oli mielestäni erittäin vaikuttava, vaikken edes yrittänyt hakea sille merkitystä. Mutta heti kun tullaan luokkahuoneeseen, minun on erittäin vaikea kuvitella antavani tehtävänantoa, jonka tavoitteet ovat puhtaan formalistisia. Miten sellaiseen muka voi motivoitua, kysyn helposti itseltäni.

Lopputunnista pidimme yhdessä opettajien kanssa palaverin Kevätnäyttelystä ja asioista, joita sen järjestelyt käsittävät. Työn määrä tuntuu todella hurjalta - miten me muka ikinä ehdimme, kun muutakin tekemistä on niin paljon?


8.4.

VOI MAHOTON! Aineopintojen haut pamahtivat ihan puskan takaa. Vaikkei ylimääräistä aikaa juuri olisikaan, nyt sitä on pakko löytää, että saan palautettua portfoliot ajoissa.

Aamulla, ennen oppituntia, pidimme Kevätnäyttelyn alkuunpanevan kokouksen yliopiston ruokalassa. Vaikka ryhmämme on kooltaan suuri, oli suunnittelu silti yllättävän kivutonta, kunhan alun myöhästelystä päästiin yli. Tiesin, että omassa aikataulussani ei ollut juuri tilaa ylimääräisille tunneille näyttelypäivän läheisyydessä, joten toivoin paikkaa tiedotusryhmässä. Ryhmään tulikin sitten sopivan monta jäsentä, että tuntui siltä, etten ehkä hukukaan töihin. Turvaverkko nostaisi minut kyllä tekemättömien tehtävien suosta.

Näyttelyn teemaksi valittiin Kiertokulku, joka oli ainakin minulle mieleen; se on käsitteenä mukavan monitulkintainen, kuvasi sopivasti meidän kuvataiteellista kasvamistamme ja lisäksi toimi hyvänä inspiraation lähteenä ripustustiimille. Kyllä tästä vielä hyvä taidenäyttely saataisiin aikaan!

Palaverin jälkeen siirryimme eväät mukanamme kuvataiteen luokkaan ja oppitunnille, jolla käsittelimme opetussuunnitelmaa. Aiheesta on jauhettu OKL:ssa jo niin paljon, että se alkaa ärsyttää, mutta tämä kerta olikin poikkeuksellinen. Saimme nimittäin kuulla, mitä uusi kuvataiteen opetussuunnitelma pitää sisällään. Olen siitä todella iloinen, koska fakta on, etten ehdi tehdä työtäni kovinkaan pitkään, ennen kuin opetussuunnitelma, johon olen nyt tottunut, vaihtuu uuteen. Nyt saimme pienen pintaraapaisun tulevaisuudestamme.

Suurin osa luento-osuudesta käytettiin kuitenkin mielestäni jo melko kuluneeseen pohdintaan siitä, millaisia sisältöjä POPSissa on, miten sitä voi jäsentää ja mitä siinä sanotaan. Toisaalta, nämä samat asiat eivät ehkä olekaan niin selviä opettajankoulutuksen ulkopuolelta tulleille opiskelijoille, joten ymmärsin pysyä kiltisti hiljaa ja yrittää kiinnostua samoista aiheista uudelleen. Välillä melkein onnistuinkin; esimerkiksi silloin, kun opettajamme muistutti, että POPSin pitäisi olla niin kirjoitettu, että oppilaiden vanhemmat voivat tarkastaa siitä, mitkä ovat heidän lapsensa oppimistavoitteet.


Saimme myös tekemämme ennakkotehtävät kuvataidekasvatuksen sivuainehausta takaisin. Oli erikoista katsella omaa työtään hetken aikaa kuin vieraan tekemää. Pitäisiköhän minun alkaa piilotella kuvistöitäni kaappeihin, joista voisin sitten vuoden-parin päästä löytää ne uudelleen? Työ näytti silmissäni nimittäin aivan uudelta pitkän aikaa, ja huomasin siitä yksityiskohtia, joita en muistanut lainkaan maalanneeni. Joka tapauksessa olen manifestiini edelleen melkoisen tyytyväinen.

Tämän tunnin luova osuus toteutettiin ryhmätyönä. Tutkimme opetussuunnitelman sisältöjä ja tavoitteita pienryhmissä ja etsimme niistä asioita, jotka mielestämme tuntuivat erityisen tärkeiltä ja merkityksellisiltä. Samalla etsimme POPSista myös parannettavaa: esimerkiksi sen kieliasu ja sanavalinnat ("esteettinen") olivat toisinaan liian kapulakielisiä, vaikeaselkoisia tai merkityksettömiä. Opettajamme lupasi viedä terveiset uutta POPSia tekeville, jotta seuraava opetussuunnitelma olisi todellakin myös vanhempien luettavissa. Jos hyvin käy, kieliasun selkeys helpottaa vastuulliseen ja suunnitelmalliseen kuvataiteen opetukseen tarttumista myös niiden opettajien kohdalla, joille kuvis ei ole se kaikkein omin juttu.

Kerättyämme ajatuksia meidän piti ryhmänä päättää vähintään kuusi pääideaa, joiden kautta kuvataidetunneilla syntyneitä prosesseja ja produkteja voisi tai jopa pitäisi arvioida. Nämä kuusi pääideaa piti muuntaa kuvalliseen, helposti ymmärrettävään muotoon, ja niistä tehtiin arviointikortteja, joita lapsetkin osaisivat käyttää esimerkiksi vertaisarvioinnin osana.
Meidän ryhmämme nosti kuvataiteen POPSin tärkeimmiksi tavoitteiksi

x erilaisten tekniikoiden harjoittelun
x vuorovaikutuksen ja taiteesta keskustelun
x oman taidesuhteen luomisen
x leikin ja ilon osana koulutyötä
x taiteen aiheuttamat oivallukset
x monikulttuurisuuden ja
x ympäristösuhteen parantamisen.

Kaksi viimeistä niputimme samaan kuvakorttiin, jolle annoimme nimen "Kulttuurit ja ympäristö". Pääsimme korttien teossa jo hyvin pitkälle, ne jäivät tussausta vaille valmiiksi tunnin loppuessa.

11.4.

Tällä torstaisella oppitunnilla syvennyimme uuden POPSin, tai oikeastaan tässä vaiheessa vasta sen luonnoksen, sisältöihin. Olenkin ehtinyt jo luokanopettajaopintojeni aikana huolestua siitä, että opetussuunnitelmamuutos tulee suurin piirtein samana vuonna jona valmistun, mutta silti sitä on käyty koulutuksessa läpi vain pintaraapaisun verran. Joidenkin aineiden kohdalla opetussuunnitelman muutoksesta ei olla puhuttu ollenkaan. Tämä oppitunti tuli siis tarpeeseen.

Suurimpia muutoksia vanhaan verrattuna olivat mielestäni sanamuodot ja monikulttuurisuuden lisääminen, mutta on myös hyvä tietää, ettei uusi opetussuunnitelma ole pohjimmiltaan kovinkaan erilainen kuin nykyinen. Uudet sanamuodot toivottavasti ohjaavat niitä opettajia, joille tämä kuvataidekasvatus ei ole niitä vahvimpia aloja, paremmat eväät toteuttaa sitä hyvin. Toinen, koko POPSia koskeva muutos on aihekokonaisuuksien poistuminen ja korvautuminen laaja-alaisilla tavoitteilla, jotka ilmeisesti tullaan määrittelemään jokaisen oppiaineen kohdalla erikseen. Tämäkin todennäköisesti helpottaa monen opettajan työtä, vaikka itse olisin kyllä saattanut selvitä aihekokonaisuuksienkin kanssa.

POPS-luonnoksen käsittelyn jälkeen tunnin sisältö tuntui jotenkin hajaantuvan, tai en vain jostain syystä saanut enää kiinni punaisesta langasta. Sivusimme erittäin tärkeitä aiheita, mutta sain niistä irti vain pieniä hippusia. Puhuimme integraatiosta ja siitä, kuinka tärkeää olisi saada aikaan transfer- eli siirtovaikutus koulun ja kodin sekä eri oppiaineiden välillä. Tieto pitäisi saada siirtymään asiayhteydestä toiseen.

Puhuimme eheyttämisestä ja siitä, kuinka se on omituinen termi. Jonkun pitäisi olla ensin rikki, ennen kuin sitä voidaan alkaa eheyttää. Oikeastaan minulle jäi vielä hieman epäselväksi, kuinka suuri ero on käsitteiden integraatio ja eheyttäminen välillä, ja toisaalta, pitäisikö niiden välillä ollakaan eroa. Joka tapauksessa tuntuu hyvin järkevältä, että eri aineiden opettajat, koulu ja koti sekä koulun ulkopuoliset tahot kuten yritykset tekevät mahdollisimman paljon yhteistyötä. Niinhän kaikki oikeasti toimii, ja minun mielestäni koulun ensisijainen tavoite on opettaa elämästä, ei niinkään koulusta selviämistä.

Puhuimme hieman myös "Alppilan tönäisystä" ja sen uutisoinnin vaikutuksesta koulumaailmaan. Samalla sivusimme myös sitä, kuinka paljon yhteiskunnalliset asiat vaikuttavat myös kouluun. Koulu ei siis todellakaan voi tyytyä olemaan oma kuplansa keskellä pahaa maailmaa, vaikka välillä tuntuu, että juuri se on koulujen päällimmäinen pyrkimys - onneksi kuitenkin melko harvoin asia on näin.

Ja sitten me puhuimme vielä pikkuisen arvioinnista, aiheesta, joka toi minut näihin opintoihin. Emme kuitenkaan päässeet tähänkään kovinkaan syvälle, vaan käsittelimme lähinnä termin sisältöä ja sitä, kuinka sana arviointi eroaa arvostelusta. Totesimme, että arviointi ei ole arvottamista, vaan tavoitteisiin pohjautuvaa pohdintaa, jonka kautta myös opitaan jotakin. Vaikka tämä tuntui tunnilla pieneltä ja riittämättömältä, tiivistyi tässä silti hyvin ehkä kaiken arvioinnin perusta ja perustelu sen käytölle osana myös kuvataiteen opetusta.

Kun vielä itse muistaisin aina, mitkä ovat nämä kaikkea arviointia ohjaavat punaiset langat, niin kyllä hyvä tulisi!

Meidän piti tutkia myös viime kerralla aloitettuja arviointikortteja tänään. Kuinka ollakaan, suurimmalla osalla ryhmistä ne eivät olleet vielä valmiita. Niinpä siirsimme niiden läpikäynnin seuraavaan kertaan. Tästä takaiskusta huolimatta meille ei jäänyt minuuttiakaan ylimääräistä aikaa, vaan kaikki tuli käytettyä oikein harvinaisen tehokkaasti. En tiedä, johtuiko se enemmän meidän vai opettajan puheliaisuudesta.

Parini oli ehtinyt tehdä osansa meidän zinestämme, ja valmiista teoksesta tulikin aika hieno! (Opettaja tosin kritisoi kaikkien zinejä siitä, ettemme olleet tehneet teksteistä kuvamaisia. Johtui ehkä siitä, ettemme tienneet, että niin piti tehdä.)

Näyttikö sinunkin opettajasi kuviskalenteri tältä?

15.4.

Tänä aamuna kokoonnuimme viestintäporukan kanssa tehdäksemme mainokset ja kutsukortit. Minä menin kokoukseen myös, koska ajattelin, että olisi kiva opettaa muitakin käyttämään photoshopia edes sen verran kuin itse sitä hallitsen. Siihen värkkäilyyn menikin hetki aikaa, mutta lopputulos oli vaivan arvoinen.

Mainoksen teon jälkeen jätin ryhmän omasta mielestäni huolehtimaan siitä, kuka mainokset jakaa ja minne, ja menin vielä työparini kanssa kuuntelemaan palautetta tuntisuunnitelmasta, jonka olimme tehneet myöhemmin keväällä odottavaa kouluvierailua varten. Oma päiväni oli alkanut sen verran aikaisin ja tulisi loppumaan niin myöhään, että olisin kaivannut hieman enemmän positiivisia kommentteja. Tai ehkä suunnitelma vain oli niin keskeneräinen kuin opettaja antoi ymmärtää..? Joka tapauksessa, paljon hyviä vinkkejä saatiin kerättyä. Kun olisi vielä aikaa tehdä niiden ehdottamat muutokset!

Meidän piti aloittaa tämän päivän tunti esittelemällä pienryhmissä tekemämme arviointikortit, mutta suurimmalla osalla ryhmistä ne olivatkin vielä kesken. Niinpä siirryimme suurin piirtein suorinta reittiä muihin aiheisiin. Olin kuitenkin kuin tulisilla hiilillä, sillä Aalto-yliopiston hakupaperit, jotka piti jättää opettajalle tänään, olivat vielä tulostamatta, samoin kuin huomattavasti realistisempi hakulomake Lapin yliopistoon. Värkkäilin niitä sitten taukojen aikana.

Tunnin varsinainen aihe olkini mielenkiintoinen, ainakin sisälläni asuvan pikku historioitsijan mielestä: käsittelimme kuvataide-oppiaineen kehitystä. Kuvataide-termi on syntynyt tarpeesta muuttaa vanhaa, ehkä hieman väärille urille johtanutta "kuvaamataito"-termiä. Sitä puolestaan edelsi oppiaine nimeltä "piirustus" eli "kuvanto". Nimien mukana ovat vaihtuneet myös sisällöt.

Piirustuksen tunneilla keskityttiin erilaisten muotojen jäljentämiseen, varjostukseen ja käden taitojen parantamiseen. Taideaineen tehtäväksi koulussa nähtiin perinteen siirto ja käsityöläisen ammattiin harjoittaminen. Vaikka tunnista toiseen jatkuva piirtämisen harjoittelu kuulostikin lähinnä ahdistavalta, huomasin myös toivovani, että oppilaani voisivat joskus harjoitella samanlaisia perustaitoja. Toisin sanoen: pelkkä piirustun ei riitä, mutta osana muuta kuvataiteen opetusta se voi mielestäni edelleen perustella olemassaoloaan ja paikkaansa koulussa.

Kuvaamataito oli suuri askel taiteen opetukselle koulussa, sillä sen kautta korostuivat ensi kertaa luovuus ja originellius. Kuitenkin, hyvästä ajatuksesta huolimatta, sana "taito" yhdyssanan lopussa taisi johtaa opettajia harhaan, tai sitten piirustustunneilla opitut opit pysyivät tiukasti kiinni uudelleen nimetyn aineen opettajien mielikuvissa... Itsekin kuvaamataitoa opiskelleena koin kuvistunnit usein epämääräisiksi tekniikan harjoittelutunneiksi, joissa sain hyvin harvoin aikaan sellaista teosta, jonka olin mielessäni visualisoinut.
Tähän saattoi tosin olla suurimpana syynä se, että teimme pikkutarkan piirtämisen tehtäviä vahaliiduilla. Siinä saa olla aika velho onnistuakseen...

Kuvataide on vielä kovin uusi nimi oppiaineelle, mutta sillä on suuret tavoitteet: taide pitäisi nähdä enemmän itseisarvona. Pelkän tekniikan opiskelun sijaan pitäisi korostaa itseilmaisua ja kokeilemista yhä enemmän. Mukaan ovat tulleet myös media, teknologia ja ympäristökysymykset. Koulussa taidetuntien tehtävänä ei ole luoda hyviä käsityölaisiä tai tehdästyön tekijöitä, vaan innovatiivisia ja yritteliäitä tulevaisuuden rakentajia. Toisin sanoen: yhteiskunnassa vallitsevat arvot vaikuttavat suoraan opetussuunnitelmiin.

Luento-osuuden jälkeen jakauduimme ryhmiin sen mukaan, ketkä halusivat tehdä vertailevaa oppikirjatutkimusta minkäkin luokka-asteen kirjoista. Minä menin ryhmään, jonka kanssa ryhdyimme tutkimaan 1.-2. luokan oppikirjoja. Toinen oli 80-luvulta, toinen puolestaan 2000-luvulta. Saimme opettajalta monisteen, jonka kysymysten perusteella aloimme etsiä oppikirjoista yhtäläisyyksiä ja eroja. Tarkoituksena oli saada aikaan seinälle laitettava, litoposterin kokoinen posteri, joka esittelisi kirjojen (ja samalla opetussuunnitelmien) vertailun visuaalisesti. Työaikaa oli varattu pieni hetki tunnin loppuun sekä keskiviikon kaikki oppitunnit. Pääsimme mukavasti alkuun ja vastasimme monisteen kysymyksiin, mutta päätimme jättää visuaalisen ilmeen vielä hautumaan parin yön yli.

Jos keskittyminen oli ollut tähän asti minulle vaikeaa aineopintojen hakujen takia, se muuttui pian vielä vaikeammaksi. Opettajamme oli saanut viestin Lapin yliopistosta, ja viestin sisältö oli se, ettei meille voinutkaan järjestää viivästettyä hakua - ja näin ollen kukaan meistä ei pääsisi ensi vuonna Lappiin. Hetken aikaa oli todella tyhjä olo - olinko todella juuri printannut loistavan, kahdeksansivuisen portfolion turhan takia? Olinko todella jo ehtinyt laittaa itseni varausjonoon Rovaniemen ylioppilasasuntoihin?
Sitten minun oli pakko vain nauraa.

Ihmeellinen on elämän meri, kuinka se heittelee meitä sinne tänne kuin lastua laineilla.
Mutta minä olen meren tyttöjä, ja tiedän, ettei mikään myrsky kestä niin kauan, etteikö sen jälkeen tulisi taas puhdas ja rauhallinen tyyni. Eikä mikään tyven kestä niin kauan, etteikö sen jälkeen nousisi taas tuulenvire, jonka mukana on hyvä purjehtia haluamaansa suuntaan. Nyt oli selvästi myrskyn aika, mutta se vain avaa horisontin uusiin suuntiin.

Tällaisina päivinä olen todella onnellinen koiranomistaja!

17.4.

Teimme ryhmien kanssa omatoimisesti töitä, jotta viime tunnilla suunniteltu posteri tulisi valmiiksi. Meidän piti käyttää vielä hieman aikaa prosessointiin, kunnes ajatus puusta, jonka oksat haarautuvat sisältöjen mukaan, ja jonka jokaisella haaralla istuu tarkentava pikkulintu, alkoi hahmottua kaikkien ryhmäläisten mielessä. Teimme työnjaon ja ryhdyimme hommiin, ja olimme yllättävän tehokkaita: kolmessa tunnissa tuli melkein valmista!

Posterin lisäksi tein zineä. Pääsin siis toisin sanoen kokeilemaan rauhassa ja itsekseni, miten tussi toimii, ja miten sitä käytetään. Vaikka työvälineenäni oli vain oljenkorsi (ihan kirjaimellisesti), huomasin pian nauttivani tussaamisesta kovasti. Tussissa on jotakin ihanan orgaanista ja ennustamatonta, ja siitä tuleva jälki on luonnollista ja elävää. Olisin ehkä tehnyt koko posterin valmiiksi asti, jos en olisi muistuttanut itseäni, että myös parini piti saada kokeilla tussaamista.

Äsken käyttämistäni sanoista huomasin itsekin, että olen tainnut olla aivan liian paljon uppoutuneena kuvataiteen maailmaan... Pitäisi ehkä tehdä vaihtelun vuoksi jotakin ihan muuta välillä.
No, ehkä näyttelyn jälkeen sitten ehtii.

22.4.

Tunnista meni paljon aikaa näyttelyasioiden hoitamiseen, sillä näyttelyyn oli enää kolme päivää aikaa. Minulle selvisi, mikä oli vaivannut mieltäni koko viikonlopun: olin unohtanut lähettää mainosviestin puolentusinalle sähköpostilistalle tai kutsuvieraalle. Mietin hetken, oliko asia todella kuulunut minulle. Katselin ympärilleni, mutta päättelin muiden viestintäryhmäläisten ilmeistä, ettei se ollut ollut kenenkään muun kuin minun tehtäväni. Niinpä yritin ottaa opettajan stressin niskoilleni hammasta purren ja olla miettimättä niitä paria tuntia, jotka olin jo käyttänyt sähköpostien lähettämiseen edellisenä iltana. Opettaja mainitsi myös pari osoitetta, joita en varmasti ollut kuullut aiemmin, mutta joihin minun olisi ilman muuta pitänyt jo lähettää kutsu.

Lisäksi olin huomannut yliopistolle tullessani, ettei tekemiämme mainoksia näkynyt missään. Ajattelin kuitenkin, että joku muukin oli varmasti huomannut sen, ja kiiruhtaisi tauolla monistamaan puuttuvat mainokset ja veisi kutsut kaikkiin opettajainhuoneisiin.

Nyt pääsimme tutkimaan niitä pienryhmissä tekemiämme arviointikortteja, joiden prosessi oli laitettu käyntiin jo pari viikkoa sitten. Jotkut ryhmät olivat tehneet todella hienoja ja selkeitä kortteja. Meidän korttimme puolestaan olivat suhteessa siihen aikaan, joka meille alun perin annettiin niiden tekemiseen: ne olivat valmistuneet ajallaan, mutta näyttivät nyt hieman nuhjuisilta. Myös opettaja kommentoi sitä hieman negatiiviseen sävyyn, mikä oli mielestäni jokseenkin turhaa. Ymmärsin itsekin, että jos olisin tehnyt nämä kortit lapsille monistettaviksi, niiden olisi pitänyt olla vielä astetta selkeämpiä.

Joka tapauksessa, korttien idea oli hieno, ja ajattelinkin käyttää jotakin tämäntapaista myös osana omaa opetustani. Nyt, kaikki erilaiset kortit ja POPSin painotukset nähtyäni, huomaankin pohtivani ryhmäni tekemiä valintoja uudelleen. Ovatko ne kuusi korttia, tai seitsemän asiaa, todella ne, joita itse painotan? Luenko POPSia sellaiset aurinkolasit päässä, jotka päästävät läpi vain näihin asioihin liittyviä tavoitteita ja sisältöjä? Ja jos teen niin, onko se väärin - vai voisiko sittenkin olla niin, että nykyisessä POPSissa on liian paljon erillisiä tavoitteita? Koin hyvin samankaltaisia hetkiä silloin, kun käsittelimme estetiikan opetusta. Huomaan käyttäväni taidetta jonkin muun oppimisen välineenä enemmän kuin varsinaisena taiteena, mutta kuinka vaarallista se todella mahtaa olla, ja missä kulkee raja liiallisuuden ja sopivan määrän välillä... Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ainakaan oman taidekäsitykseni puitteissa taida olla helppoa ratkaisua.

Minun on opittava venymään, kasvamaan ulos omasta ruukustani ja antamaan kaikenlaisille taidekäsityksille mahdollisuus. Ei myöskään olisi pahitteeksi, jos käyttäisin joskus tunnin tai pari ihan itsekseni ja syventyisin uudelleen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin kuvataiteen osalta.

Arviointikorttien jälkeen esittelyvuorossa olivat toisen pienryhmän kanssa rakennetut posterit. Sitä ennen pidettiin kuitenkin kahvitauko, jonka minä käytin lähettämällä kutsut puuttuviin osoitteisiin. En saanut ihan kaikkia lähetettyä, ennen kuin opettajamme jo kuiski minua palaamaan heti takaisin luokkaan ja kuuntelemaan posteriesittelyjä.

Odotimme hiukan kauhulla opettajan arvostelua työstämme - ensimmäisen työn kohdalla kun kävi ilmi, että opettaja arvosteli postereiden taittoa huomattavasti enemmän kuin sisältöä, mikä tuntui tietysti nurinkuriselta, kun otti huomioon tehtävänannon ja työn määrään nähden lyhyen työajan. Lisäksi opettaja arvosteli kaikenlaisia ylimääräisiä lirpakkeita, jotka roikkuvat posterista, eikä meidän työssämme oikein muuta tuntunut olevankaan.

Lopulta meidän versiomme kahden oppikirjan (tai no, opettajan kirjan) vertailusta sai hyväksynnän ja jopa kehuja. Ahdistavan alkutunnin jälkeen se oli todellinen hengähdystauko.

Posterit toivat hyvin esille eri aikojen kuvisopetuksen erot nykyiseen verrattuna. Esimerkiksi 70-luvulla korostettiin luontoa, aatteita ja formalistista taidetta, ja vielä 90-luvulla kirjat joutuivat käyttämään sivujaan perusteluihin, joilla vakuutettiin lukija kuvataiteen tärkeydestä osana peruskoulua ja yleissivistystä. 2000-luvun kirjoissa tätä vakuuttelua tuntui olevan huomattavasti vähemmän, tai se oli siirtynyt osaksi kirjan sisältöjä ja tehtäviä. Ehkä nykymaailmassa aletaan jo ymmärtää luovuuden merkitys ihmisyydelle ja elämässä menestymiselle.

Hyvin opettavaisia olivat myös kaikista kirjoista löytyneet huonot tehtävät. Tämä huonous johtui siitä, että

x tehtävä ei ollut lapsen elämismaailmassa kiinni ("Autoilijana liikenteessä")
x tehtävän mukanaan kantamat arvot olivat epäilyttäviä ("Piirretään eri rotuisia ihmisiä")
x tehtävä ei kannustanut luovuuteen tai omaperäisyyteen ("Jatka mallin mukaan")
x tehtävän tavoite ei ollut selvä ("Muovaa uiva vesilintu ja mieti, mikä lintu se on" ilman yhtään mallikuvaa vesilinnusta).

Näitä neljää X:ää yritän siis välttää tulevassa työssäni.


Vaikka minulla olikin hieman kiire, jäin vielä kuuntelemaan, mitä ripustusryhmällä oli sanottavanaan näyttelyn käytännön järjestelyihin liittyen. Hetken päästä huomasin, että kaikki muut viestintäryhmäläiset itseni ja yhden kaverini lisäksi olivat poistuneet paikalta, eikä kukaan ollut edes ihmetellyt, missä mainokset olivat.
Nielaisin syvän huokauksen ja pyysin, että tämä jäljelle jäänyt kaverini hoitaisi asian. Onneksi hän suostui - tosin minun piti vielä kertoa, mihin niitä mainoksia ja kutsuja pitikään viedä.
Joskus minusta tuntuu, että aiheutan itse itselleni nämä ryhmätöiden haasteet. Ehkä minun pitäisikin jättää oman taidekäsitykseni pohdinta hetkeksi sivuun ja vaihtelun vuoksi pohtia, mitä teen väärin ryhmätöissä.


25.4.

Lopultakin koitti näyttelypäivän aamu!
Olin tullut yliopistolle vahingossa kolme varttia liian aikaisin, kuten myös moni muu. Käytimme ajan kuitenkin hyödyllisesti kokoamalla ja viimeistelemällä näyttelyä. Olimme juuri ripustamassa siimoja kattoon, kun opettajamme tuli noutamaan meidät alas tikkailta ja luokkaan.

Tunnin sitten lopulta alettua ja näyttelyyn liittyvistä kysymyksistä selvittyämme kävimme läpi tulevan opetuskokeilumme tuntisuunnitelmat niin, että jokainen pari sai esitellä lyhyesti oman työpajansa perusajatuksen. Työpajoja oli mukavan monenlaisia: oli kukkien istutusta, taideteoksen yksityiskohtien tutkimista ja draamatyöskentelyä. Päätimme myös seuraamisvuorot, siis sen, kenen tuntia mikäkin pari käy seuraamassa sen lisäksi, että pitää oman tuntinsa. Näistä tunneista olisin mielelläni käynyt hieman pidemmänkin keskustelun, mutta aina ei saa kaikkea mitä haluaa...
Meillä oli nimittäin tärkeämpääkin opittavaa tällä tunnilla.

Tunnin aiheena oli valtavan tärkeä ja paljon ajatuksia herättävä ARVIOINTI, mutta sisältö painottui pitkälti lapsen kuvalliseen kehitykseen. Jos kuvataide-oppiaineen kehitys kiinnosti pientä sisäistä hirtorioitsijaani, tämä aihe innosti pikkuruista behavioristipuoltani. Olisiko oppilastöiden arviointiin sittenkin jokin selkeä ohjenuora?

No, ei varsinaisesti, kuten arvata saattaa. Kuten olin arvellutkin, lapset kehittyvät tiettyjen vaiheiden mukaan vain tiettyyn ikäkauteen asti, jonka jälkeen kehitys eriytyy yksilöllisesti. Nämä koulukypsyyttä (lapsi osaa piirtää ihmisen, jonka raajat lähtevät ruumiista eivätkä päästä) edeltävät vaiheet olivat kuitenkin erittäin mielenkiintoisia, vaikkeivät suoranaisesti liitykään koulukypsiä lapsia opettavien, siis minun, työhön.

hirviöt >> pääjalkaiset >> vartalollinen ihminen >> vartalollinen ihminen, jonka raajat lähtevät vartalosta

Tämä on pähkinänkuoressa lapsen kehitys ihmisen piirtämisessä. Minunkin ensimmäinen säilynyt teokseni esitti mörköä, joten ei tämä teoria voi ihan tuulesta temmattu olla. Muistaakseni viime vuonna peruskurssilla keskustelimmekin siitä, kuinka lapset aloittavat piirtämisen käsittelemällä pelkojaan kuvien kautta (mikä on mielestäni todella pitävä todiste taiteen tärkeydestä ihmisyydelle). Tämä kehitys tapahtuu ennen koulukypsyyttä, jonka jälkeen piirrokset yleensä, tosin eivät aina, muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi. Maiseman piirtämisen kehitys taas jatkuu myös peruskouluaikana:

sekamelska >> paperin reunat ovat maailman reunat >> perusviiva ("maaviiva") >> useita perusviivoja >> syvyyden kuvaaminen, etäisyydet.

Toisaalta, kehitystä tapahtuu kaiken aikaa myös tilan käyttämisessä (paperin täyttämisessä), materiaalinhallinnassa ja monissa muissa taidoissa, joita kuvataiteessa tulisi ainakin POPSin mukaan harjoitella. Jos meillä ei olisi ollut niin kiire, olisin halunnut kertoa ryhmälle tarinan siitä, kuinka minun koulukypsyyteni kuusivuotiaana evättiin omakuvan pienuuden takia. Olin kuulemma piirtänyt itseni kuvan reunaan hyvin pieneksi, niin, että neuvolan täti oli huolestunut mielenterveydestäni. Kun äiti oli autossa sitten kysynyt, minkä takia en piirtänyt itseäni suurempana, vastasin (puhuin silloin kuulemani mukaan erinomaista kirjakieltä), että luulin tädin pyytävän minua piirtämään seuraavaksi koko perheen viereeni samalle paperille. Olen tainnut olla hyvin erikoinen lapsi, mutta hyvin erityisellä tavalla.

Nämä kuvallisen kehityksen vaiheet tulisi ottaa huomioon arvioinneissa. Toisaalta, arviointiin vaikuttavat erityisesti tehtävät tavoitteet sekä siihen liittyvät taideteoriat, joista olenkin jo tämän blogin pitämisen aikana puhunut. Opettajan tulee myös tiedostaa, että sekä hänen että oppilaan omat estetiikkakäsitykset vaikuttavat tavalla tai toisella arviointiin. Oppilastyötä arvioitaessa tulisi aina huomioida

MISSÄ, MILLOIN ja KENEN KANSSA kuva on tehty.

Tunnilla korostettiinkin sitä, että oppilaiden mielestä realistisin teos on yleensä paras, ja opettajalla on tärkeä tehtävä toimiessaan muunlaisten vaihtoehtojen tarjoajana. Lapsella puolestaan on oikeus ottaa tarjotuista vaihtoehdoista ne, jotka hän haluaa.

Lopputunnista tutkimme lasten tekemiä kuvia äsken oppimiemme kuvallisen kehityksen "tasojen" näkökulmasta.

Näin jälkeenpäin toivoisin, että juuri tämän aiheen käsittely olisi siirretty mille tahansa muulle päivälle kuin tapahtumia ja häiriöitä täynnä olevalle näyttelyn avajaisaamulle. Mielestäni juuri kuvataidetta sivuaineena opiskellut opettaja on velvollinen auttamaan, kun kollega tulee kysymään, miten näitä oppilastöitä nyt pitäisi arvioida - se kun ei ole mikään helppo tai yksiselitteinen juttu. Nyt minusta tuntuu, että arvioinnin perusteet ovat mielessäni omituisena, sotkuisena lankavyyhtinä, jonka päästä en saa kiinni. Minulle on annettu paljon arvioinnin aineksia, mutten saa niistä muotoutumaan selkeää kokonaisuutta.
Voi olla, että tarvitsisin vielä ne aineopinnot, ja sitten vielä pari vuotta työelämää siihen päälle, jotta vyyhti lopulta selviäisi.