Alvarin hengessä

23.1.

Tutkimme muotoilua ja designia yhden suunnittelijan näkökulmasta, ja koska Suomessa kerran asumme, täytyi tietysti valitun muotoilijankin olla suomalainen. Tämä rajaa vaihtoehtoja yllättävän vähän, sillä maailmankuuluja meikäläisiä muotoilijoita on useampia. Sukelsimme tällä kertaa kuitenkin heistä ehkä kuuluisimman ja arvostetuimman tyylin syövereihin – kyseessä on kukapa muukaan kuin Alvar Aalto.

Kuten olimme jo aiemmin saaneet selville, pohjoismainen ja erityisesti suomalainen muotoilu lähtee usein liikkeelle perusajatuksesta ”form follows function”. Aallon arkkitehtuuria ja tuoleja tutkiessamme löysimmekin niistä yksityiskohtia, jotka tekevät niistä paitsi kauniita, myös käytännöllisiä. Hyvänä esimerkkinä toimii Aallon tavallinen, uudemmalta muodoltaan nelijalkainen jakkara, jota voi huoletta pinota päällekkäin. 

Sekä arkkitehtuurin että muotoilun funktionaalisuuden (käytännöllisyyden) riemuvoittona minä henkilökohtaisesti pidän Paimion keuhkotautiparantolaan, jossa lapsena vietin aikaa äitini parantumista odotellen. Sen sijaan entinen (synti ja häpeä suurelle kaupunkilehdelle!) Turun Sanomien päätoimitus toimii mielestäni hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kaikki tekevät joskus virheitä, myös Alvar Aalto… Tosin ajatus päivän pääuutisista heijastettuna suurelle screenille oli hyvä, ja vieläpä 80 vuotta edellä aikaansa.

Kuvisryhmämme tiivisti Alvar Aallon tyylin kolmeen avaintekijään:

1) kaari

2) selkeys

3) kaaren ja kulman kohtaaminen.

Alvarista siirryimme myös hetkeksi pohtimaan yleisellä tasolla designin merkitystä. Huomasimme, että tärkein kysymys muotoilua tutkiessa tai suunnitellessa (myös opettajana lasten kanssa) on MIKSI. Miksi traktorin eturenkaat ovat pienemmät kuin takarenkaat? Miksi kameran laukaisin on sen yläkulmassa? Entä minkä takia tiskiharjan pää ei ole pyöreä vaan suorakulmion muotoinen?

Toisaalta, aina kysymykseen MIKSI ei ole mitään järkevää vastausta. Tällöin puhutaan No-Funk –esineistä, joiden ei ole tarkoituskaan toimia käyttötarkoituksessaan, ellei kyseessä sitten ole tunteisiin vetoavan tunnemuotoilun tuote. Muotoilulla on myös kautta aikojen osoitettu sosiaalista statusta; Marie Antoinette keräili 1700-luvulla Ranskan hovissa tuhansia pareja kenkiä, joiden pohja oli ohutta kuin kangas, ja joita ei siis voinut käyttää kuin yhden kerran. Samoin paavien suuret sormukset ovat olleet jo 1500-luvulta lähtien osoitus siitä, ettei heidän tarvitse tehdä ruumiillista työtä. Samaa osoittivat myös Egyptin faaraoiden valtaisa kruunupäähine sekä vallan symbolit, paimensauva ja ruoska, jo vuosituhansia ennen tämän päivän geelikynsien keksimistä. Toisin sanoen: muoti-ilmiöilläkin on selvä yhteys muotoiluun.

Mitä sitten on hyvä design? Tai arkkitehtuuri? Sehän ei voi olla ainakaan jotakin, mitä ei voi käyttää tarkoituksenmukaisesti. Lisäksi ei se ole mitään designia, jos esine on kuin mikä tahansa muu samaan käyttötarkoitukseen tehty kapistus. Sillä pitää olla oma imago.

Tarkoituksellisuuden lisäksi designille onkin keksitty kolme muuta ehtoa, joiden täytyttyä se on hyvää:

1) muotoilun pitäisi kuvata omaa aikaansa,

2) lopputuloksen pitäisi myös näyttää joltakin, ja nykyisin myös

3) tuotteen tekemisen ei pitäisi olla mahdottoman kallista / vaikeaa / työlästä tai viedä ylettömästi muitakaan resursseja.

Poikkeuksena tästä voidaan kuitenkin pitää taidekäsityötä, jonka tekemiseen käsityöläinen on saattanut käyttää erityisesti aikaresurssejaan mitään säästelemättä. Mielestäni taidekäsityö on ikään kuin rinnakkaiskäsite käsintehdylle designille, ja silti joissakin tapauksissa, vaikkapa ainutlaatuisissa sulkakorvakoruissa, näiden kahden käsitteen ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen siihen, että kestävän kehityksen näkökulma on tullut mukaan hyvän muotoilun kriteeristöön, vaikkakin sen reitti on todennäköisesti poikennut markkinatalouden ja voiton tavoittelun kautta. Olisi kestämätöntä, jos kaikki maailman rikkaat ihmiset pyrkisivät edelleen rakennuttamaan hautapaikakseen pyramideja ja niiden viereen koristeeksi monoliitti-sfinksejä…

Töihin päästyämme loimme huonekalujen pienoismallimuotoilua kierrätysmateriaaleista, Alvar Aallosta inspiroituen. Meille annettiin aikaa tasan yksi tunti. Olisin mielelläni käyttänyt oikeita kierrätysmateriaaleja ja tehnyt jotakin todella hienoa ja monimutkaisen näköistä, mutta vielä enemmän halusin tehdä Aallon orgaanisia, taivuteltuja muotoja mukailevan huonekalun. Ainoa vaneria edes etäisesti muistuttava raaka-aine oli muovailuvaha. 

Teoksestani tuli hieno, mutta siinä oli kaksi pientä ongelmaa: ensinnäkään se ei pysynyt pystyssä toivomallani tavalla. (Vaneri olisi kyllä kestänyt.) Toinen ongelma oli, että olin käyttänyt 20 minuuttia koko teoksen valmistamiseen, ja podin huonoa omaatuntoa jo viiden minuutin peukaloiden pyörittelyn jälkeen. Yritin kehittää jotakin edes etäisesti sen näköistä, että olisin joutunut tekemään myös materiaalin kanssa töitä, mutta siihen aikaa oli liian vähän. Lopulta tyydyin siis Aalto-tarjoilupöytäni alkuperäiseen versioon. Nyt olen tyytyväinen päätökseeni; ajateltuani asiaa haluaisin nimittäin olohuoneeseeni tismalleen samanlaisen, lasisen tarjoilupöydän. Aivan, Aalto- eli Savoy-maljakon henkeen!

Cordialement,

Veera