Koonta.

Meitä pyydettiin tekemään parin liuskan koonta, jossa listaamme kaikkien kurssien kaikki työt, kerromme, miksi ne tehtiin ja vielä pohdimme niiden merkitystä itsellemme.

Kieltäydyn tekemästä jo tekemääni työtä toiseen kertaan, vieläpä huonommin kuin ensimmäisellä kerralla. Jos siis haluat tietää, mitä tein KUp3 Muodosta tulkintaan-kurssilla ja mitä ajattelin siitä, paina tunnistetta "KUp3 MuTu" ja etsi haluamasi työ sieltä. Olen mielestäni pohtinut varsin kattavasti niin "Miksi"- kuin "Merkitys"-osuuksia jokaisen työn kohdalla.

Sen sijaan voisin näin lopuksi pohdiskella parhaiten ja huonoiten onnistuneita prosesseja ja produkteja.

Ensin mielestäni yksi parhaista prosesseista ja produkteista - ja ainakin mieleenpainuvimpia sellaisia: Kuvamatkan päättötyö (Männyn elämä). (Kurssi KUp2 Kuvamatka)

Koko Kuvamatka oli antoisa ja alati eteenpäin kulkeva kokemus, mutta ilman päättötyön tekemistä se olisi jäänyt vajaaksi. Itse kävin kokemassa esteettisen kontemplaation Kuvamatkan aikana niin Akseli Gallen-Kallelan luonnoksen kuin Jorma Gallen-Kallelan freskojen äärellä. Hautamausoleumi oli teoksen paikkana hyvin vaikuttava, ja siellä käytyäni mieleni suorastaan sihisi ajatuksista, joita halusin jakaa ryhmäläisteni kanssa. Aikaa sellaiseen ei kuitenkaan ollut, joten päätin tuoda kaiken sen osaksi lopputyötä.

Koin maalatessani monenlaisia tunteita. Ensin oli pystyvyyden tunne - en ollut koskaan maalannut kankaalle tai käyttänyt akryylivärejä, mutta silti sain toivomaani jälkeä. Jonkin aikaa maalattuani seurasi erikoinen ymmärryksen hetki, kun aloin tajuta, minkä vuoksi abstraktia taidetta pidettiin aikoinaan taiteen imperatiivina ja korkeimpana mahdollisena tasona. Minä en ainakaan olisi osannut juuri sillä hetkellä kuvata omaa visiotani, tunteitani ja sanomaani millään esittävän taiteen keinolla. (Tiedän kyllä, ettei puhtaaseen formalismiin kuulu ajatus taiteilijan suuremmista intentioista, mutta minusta oli hauskaa päästä sekoittamaan eri taideteorioita. Pääsinpä samalla näyttämään itselleni, että olen oppinut jotakin vuoden aikana.)

Viimeiseksi koin tunteen taiteilijuudesta. Koko prosessi kiteytyi tähän pieneen maalaukseen kuin hiiliatomit timanttiin. Jokainen viiva ja värien sekoittuminen on tarkkaan harkittu, ja kun työ tuntui valmiilta, se myös oli valmis. Koen harvoin kaikkia näitä tunteita saman prosessin äärellä.

Ainoa, mikä teoksessa jäi kaihertamaan, on se, etten ole vielä keksinyt sille sopivaa ympäristöä. Sen värimaailmaa on kovin vaikeaa saada sointumaan mihinkään sisustukseen!


Ehkä voisin ottaa toiseksi esimerkiksi epäonnistuneen prosessin, vähän niin kuin vastakohtana Männyn elämälle.

... Jos siis keksisin sellaisen. Hetkinen.

...

... Jaa-a, ehkä en tehnyt yhtään täydellistä sukellusta perusopintojeni aikana. Harmi sinänsä. Hyvin lähelle menee kuitenkin yksi aivan ensimmäisistä töistä, jonka teimme:
The Bliss-tuunaus (Vipunen). (Kurssi KUp5 Kuvaviestinnän periaatteet)

Ainakaan produktiin en ole tyytyväinen, vaikka prosessi olisi antanut kaikki mahdollisuudet onnistumiseen. Avaimet olivat jo käsissäni, mutta hukkasin ne...

Olin oikein innoissani tehtävänannosta. Osaltaan sitä ehkä selitti se, että nautin kovasti tietokoneella tapahtuvasta kuvanmuokkaamisesta. Prosessi lähti kuitenkin innostuneen alun jälkeen tasoltaan laskemaan kuin lehmän häntä.
Mieleeni nousi heti selkeä mielikuva: jättilainen nousemassa "vuoren" takaa. Ryhdyin etsimään sopivaa leikekuvaa, ja löysinkin erinomaisen kuvan jääkiekkoilijasta. Vasta hänen päänsä Blissiin liimattuani aloin miettiä, mitenhän saisin naaman näyttämään vähemmän irti leikatulta miehen päältä ja enemmän jätiltä. Lisäksi mietin, miten saisin pelottavuutta kuvaan. Äkkiä muistin Kalevalasta Antero Vipusen, ja niin minulla leikkasi!

Käytin tunnin leikkaamalla, liimaamalla ja askartelemalla hyvässä flow-tilassa. Sekin oli jo melkoinen saavutus ottaen huomioon, että olen tehnyt hyvin vähän kollaaseja, ja olen niiden tekijänä hyvin epävarma. Sellaisena pysyn myös The Blissin jälkeen. Metsään meni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun otin tussin käteen: sen jälki oli kerrassaan rumaa, ja onnistuin sillä pilaamaan muuten melkein hyvän työn.
Veistä haavassa väänsivät kaikki, jotka eivät ymmärtäneet viittausta Vipuseen - sanoma ei tullut läpi niin hyvin kuin olisin halunnut.

Toisin sanoen: onnistunut prosessi, jonka epäonnistunut produkti sitten pilasi. Epäonnistumisen tunnetta seurasi huonommuuden tunne, josta jo puhuinkin KUp5-osuudessa, tämän työn kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen, että pääsin vuodeksi kokemaan niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiä kuvataiteen ja ihanien kollegojen seurassa. Olen, jos nyt en sentään parempi ihminen, niin ainakin hiukan parempi opettaja tämän vuoden jälkeen.

Bisoux bisoux,

Veera.