Vaikka Kevätnäyttelyn kokoamiseen ja purkamiseen käytettiinkin periaatteessa aikaa eri kurssien puitteissa, minusta tuntuu siltä, että koko homma aukeaa paremmin, kun kirjoitan sen yhdeksi kokonaisuudeksi.
Koska olin viestintäryhmässä, töiden ripustamisen ei olisi oikeastaan pitänyt koskea minua lainkaan. Huomasin kuitenkin, että kun ripustamispäivä koitti, minä jotenkin vahingossa jäinkin avustamaan ripustustiimiä. Itse asiassa perimmäinen syy oli, etten voinut jäädä seuraavana päivänä auttamaan näyttelyn viimeistelyssä, koska minulla oli erään lukemiskasvatukseen liittyvän kurssin tuntisuunnitelmapalaveri täyttämässä päivääni.
Niinpä minä sitten solmin solmut siimojen päässä roikkuviin liiketeoksiin (minä kun olen meistä se "suuri purjehtija"...), virittelin hallaharsoja jesarilla kiinni rappukäytävien seiniin ja toin kasvintaimia rullakolla eri kerroksiin. Muutaman tunnin kuluttua huomasin, että moni ripustusryhmäläinenkin oli jo poistunut paikalta, mutta minä autoin sitkeästi yhtä heistä laittamaan teoksia sermeihin kiinni. Pienet, "päättömät" nuppineulat ovat kyllä hienon näköisiä, mutta meillä molemmilla oli seuraavana aamuna sormet mustelmilla...
Tosiaan, seuraavan aamun ja avajaispäivän valjetessa moni meistä oli tullut normaalisti puoli yhdeksäksi yliopistolle. Hoksasimme kuitenkin melko nopeasti, ettei tunti varmaankaan ala ihan vielä, kun opettajaakaan ei kerran näy. Sen sijaan osa eilen ripustetuista töistä oli varissut seiniltä kuin syksyn lehdet. Aamun ratoksi ryhdyimme siis ripustelemaan pudonneita töitä siimoihin ja siimoja kiinni seiniin. En olisi millään malttanut lähteä työn touhusta takaisin luokkaan!
Vaikkei minulla pitänytkään olla yhtään aikaa oppitunnin jälkeen, löysivät lukemiskasvatuskurssin ryhmäläiseni minut heilumasta tikkailta ja ripustamasta grafiikkatöitä portaikon seinälle. Vasta heidän saavuttuaan myönsin, että olin varmaankin tehnyt oman osuuteni näyttelyn puolesta, ja siirryin tekemään tuntisuunnitelmia tulevaa museovierailua varten. Lopulta siihenkin tuntisuunnitelmaan päätyi kuvataiteellista tekemistä - mitenkäs koira karvoistaan pääsisi.
Avajaisissa oli yllättävän paljon porukkaa siihen nähden, miten heikosti me tiedottajat olimme työmme tehneet. Olin iloisesti yllättynyt, että oma äitinikin ehti mukaan - oli todella mukavaa päästä esittelemään koko vuoden kestäneen projektin saavutuksia jollekulle tutulle. Minusta nimittäin tuntuu, että monet opettajankoulutuslaitoksen ulkopuoliset tuttavani, ystäväni ja perheenjäseneni ovat ajatelleet kuvataiteen opintojeni olleen kevyitä ja helppoja, ja että olen pitänyt nyt tällaisen hengähdysvuoden. Asia ei kuitenkaan ole ihan näinkään, vaikken halua valittaa, koska rankempiakin vuosia on koulu-uralleni mahtunut.
Avajaisten alkuun esitimme kiertokulkua kuvaavan performanssin koko ryhmän voimin. Sitä oli hauska tehdä, ja lisäksi tiesin, että se myös näytti hyvältä. Hauskuus johtui ehkä siitä, että olen lapsuudessani harrastanut paljon nykytanssia, ja varmuus koko numeron erinomaisuudesta tuli taas siitä, että luotin sitä suunnitelleiden ihmisten makuun ja tilan- sekä ryhmänhallintataitoihin. Niinpä me nousimme, kiihdytimme ja rauhoitumme, kun ilta-aurinko värjäsi Educariumin punaisellaan. (No, olisi ainakin voinut värjätä, ellei ilta olisi ollut pilvinen.)
Kaikki opettajamme olivat läsnä avajaisissa, ja meidän pitämämme puheen jälkeen he sanoivat kaikki pari sanaa myös meille. Olin syystä tai toisesta hyvin liikuttunut heidän sanoistaan, sekä siitä, että omat teokseni olivat todella päässeet näytille näin hienoon näyttelyyn. Myös elokuvamme pääsivät uudelleen näytille, mikä oli hauskaa, vaikka toiseen kertaan nähtynä huomasinkin paljon asioita, jotka olisin nyt halunnut tehdä toisin. Ehkäpä toisinaan on hyvä vain hyväksyä epätäydellisyys ja todeta, että projekti on valmis ja loppuun käsitelty.
8.5. keskiviikkona pidimme lopetuskerran, jolloin kaikki kolme opettajaamme olivat jälleen paikalla. Kiersimme heidän kanssaan myös näyttelyn ja keskustelimme tekemistämme valinnoista. Tällaisen "arvostelun" kuuleminen oli oikein hyvä asia, koska muuten näyttelyn kokoaminen olisi jäänyt mielestäni turhan irralliseksi opiskelusta. Nyt minusta tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa, etten osaa selittää tätä tunnetta sanoin, mutta... No, jos näyttelyä ei olisi arvioitu lainkaan, meidän olisi pitänyt saada mielestäni sen kokoamisesta palkkaa. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, mutta ainakin tiedän, että mielestäni näyttelyiden kokoaminen ilman suoraa palautetta on toisten ihmisten palkkatyötä. Hyvä siis, että teimme tämän kävelyn.
Kiertokävelyyn mennessä muutamat työt olivat jo päättäneet romahtaa alas, muun muassa minun "Männyn elämä"-teokseni. Se oli onneksi säilynyt vaurioitta, ja eräs ryhmäläiseni oli pelastanut sen pois käytäviltä ja turvaan kuvisluokkaan.
Lopetukseen kuului, että jokainen meistä sai vuorollaan esitellä yhden vuoden aikana tekemistään prosesseista tai produkteista, jotka olivat erityisen onnistuneita tai epäonnistuneita. Minulla oli vaikeuksia esiteltävän työn päättämisessä; minun teki mieli valita jotakin erilaista ja poikkeavaa, ja olisin ehdottomasti halunnut kertoa jostakin epäonnistuneesta prosessista. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, vaikka kuinka yritin pohtia koko kuvataiteellista vuottani.
Sitten mieleeni juolahti, että kertoisin prosessista, jota kävin läpi kuvanmuokkauksen parissa. Opin paljon uutta, vaikka osasin jo suurimman osan kerrotuista asioista. Tämä hieno idea kuitenkin kaatui siihen, ettei Photoshop-kuvanmuokkaustehtävässä ollut ollut minkäänlaista tavoitetta, jota täyttää. Se oli yksi koko vuoden harmittavimmista asioista, ja nyt jouduin jättämään sen käsittelemättä myös tässä loppukeskustelussa.
Sen sijaan päädyin lopulta kertomaan Kuvamatkan tuotoksestani, vaikka arvasin todella monen muun valinneen saman teoksen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että sen myötä opin eniten pitkäaikaisen, syvällisen prosessin merkityksestä osana kuvataidetta (myös opetuksessa). Lisäksi Männyn elämän maalaaminen oli prosessi, jonka kautta ymmärsin aivan uudella tavalla, mitä taiteilijan työ todella on, ja kuinka paljon se vaatii aikaa sekä taustatyötä. Ymmärsin jotakin uutta inspiraation luonteesta ja siitä, kuinka se joskus tulee nopeasti kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta vaatii yleensä pitkäaikaista herättelyä ja asioiden prosessointia. Männyn elämä oli ensimmäinen maalaukseni kankaalle, ensimmäinen akryylivärityöni ja ensimmäinen täysin abstrakti teokseni, jossa jokaisella viivalla ja värillä oli oma paikkansa ja merkityksensä.
Tässä välissä täytyy tietysti sanoa, että tiedän kyllä abstraktiuden yleensä jatkuvan myös merkitysten tasolle. Olen kuitenkin vuoden aikana oppinut myös, että kun säännöt tietää, niitä voi myös rikkoa. Niinpä henkilökohtaisesti tärkeimmässä prosessissani onkin kyse ristiriitaisesti abstraktista teoksesta, joka on täynnä merkityksiä. Olen todella tyytyväinen omaan päätökseeni hylätä taideteorioita sitovat normit tätä teosta tehdessäni.
Prosessiin kuului toki myös ikävämpi puoli, jonka yritin myös omassa viiden minuutin puheenvuorossani tuoda ilmi: kurssilla ei ollut aikaa käydä läpi tekemiäni korvaavia tehtäviä, enkä saanut niistä mitään palautetta. Se harmitti minua vielä enemmän siksi, että kävin prosessin kannalta tärkeimmät elämykset läpi juuri sen loppuvaiheessa, näiden korvaavien tehtävien aikana. Olisin halunnut kertoa kaikille enemmän esteettisestä elämyksestä, jonka kohtasin Juséliuksen mausoleumissa, ja kuulla, mitä edes omat ryhmäläiseni olivat ajatelleet kulkiessaan Ateneumissa Eero Järnefelt-salien läpi. Minun prosessini jäi kuitenkin syrjään ja sai väistyä ajan puutteen vuoksi. Kaiken kaikkiaan esittelemäni Kuvamatka-prosessi oli siis sekä koko vuoden opettavaisin että traagisin.
Palautetilaisuuden lopulta päätyttyä (istuin hiljaa paikallani ja kuuntelin muita puolentoista tunnin ajan ilman taukoja; alaselkäni ei varsinaisesti nauttinut siitä) ryhdyimme purkamaan Kevätnäyttelyä. Purkaminen kävi nopeasti ja hyvässä yhteistyössä. Sain kotiinvietäväksi punajuuren ja pinaatin taimia; muistelen sitten mökillä niitä kasvatellessani, kuinka kauniin Kevätnäyttelyn saimme yhdessä aikaan.
- Veera
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti