Lopetimme yhteisen vuotemme integraatiodemoihin, joita piti koulumme musiikin opettaja, itse asiassa koulutukseltaan ilmeisesti psykologian tohtori. Luennot olivat pitkiä, mutta aika vain katosi johonkin - oli valtavan mielenkiintoista kuunnella ihmistä, joka on tehnyt työtä käyttäen taidetta parantavana välineenä ja tunteiden avaajana.
Teimme itsekin yhden harjoituksen, joka todisti, kuinka suuri voima musiikilla ja kuvataiteella on, erityisesti yhdessä sanojen kanssa. Kuuntelimme Apocalyptican version Metallican biisistä "Nothing Else Matters", ja sitten teimme kuvan, joka kuvasi niitä elämämme käännekohtia, joita olimme kohdanneet. Monikaan ei halunnut kertoa omista kuvistaan, koska niistä tuli niin henkilökohtaisia. Minä ajattelin, että voin hyvinkin täyttää hiljaisuuden ja kertoa vähän omasta kuvastani, joka ei mielestäni sisältänyt suuria sydänsuruja tai mitään valtaisia paljastuksia, joita en voisi muiden kanssa jakaa.
Heti kun olin päässyt jutussani vauhtiin, ilmestyivät kyyneleet silmiini. Olin aivan hämmentynyt ja pyytelin anteeksi itkuani, koska se yllätti minutkin niin täydellisesti. Minun oli kaikesta päätellen vain vähän suurempi ikävä kuin osasin kuvitellakaan. Minuun musiikin, kuvan ja sanojen yhdistelmä siis ainakin osui ja upposi - ja niin uskoisin sen tekevän myös moniin muihin.
Opettaja myös painotti sitä, ettei kenenkään ole pakko kertoa mitään, eikä lapsiltakaan saa vaatia selityksiä heidän kuviinsa, jos he eivät niitä halua antaa. Voi olla, että useamman kuvan tekeminen samantyyppisestä musiikista / tehtävänannosta sen sijaan avaa myös sen ensimmäisen sisältöä - jos sitä nyt ylipäätään haluaa avata.
Voi että. Pitäisiköhän täydennyskouluttautua vielä kuvataideterapeutiksikin sitten, kun on opettajan paperit taskussa?
- Veera
PS. Aallon hakukoe on nyt takana - ensimmäinen tehtävä meni AIVAN penkin alle, mutta kaikki muu olikin sitten oikein hauskaa ja otettiin harrastuksen kannalta - leikillisesti tosissaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti